perjantai 11. tammikuuta 2013

Termostaatti epäkunnossa

Junassa. Vaippaa ei saanut laittaa - ainakaan jalkaan

Meille on muuttanut yksi kipinä. Luulin eilen illalla, että jugurtti ei vaan maistunut yksivuotiaalle, jota kovasti tuolloin ihmettelin, mutta tänään minulle selvisi kukitti-huutojen jälkeen, että se maistuu sittenkin. Silti lapsi heilui huutaen syöttötuolissaan kuin johonkin sattuisi, viskoi päätään niin taakse kuin se vaan oli mahdollista (kiitos turvavöistä Stokke!), kunnes vähän rauhoittui ja viittilöi ottamaan syliinsä samalla sopertaen poi, poi eli pois. Tein työtä käskettyä ja hän kapusi sylistäni istumaan pöydälle, mutta kuitenkin minuun nojaten. Okei. Olkoon siinä hetken, kun ei huuda. Kukitti. Kukitti. KUKITTI! Otatko jugurttia? Joo-o!

Ei tämä nyt ihan oikein mene, mutta otetaan sitten, niin ei yöllä nälkä iske. Yritin tarjota jugurttia syöttämällä sitä. Väärin. Yksivuotias kallisti itseään uhmaavasti taaksepäin koventaen ääntään, otteeni herpaantui lusikasta, jotta lapsi ei putoaisi pöydältä. Lapsi nappasikin lusikan, ja alkoi lusikoimaan kukkittia itse suuhunsa. Lusikka väärinpäin. Luonnollisesti. 

Huom. nojaava asento.

Syöminen kesti melkoisen tovin, johtuen paljolti lusikan asennostakin. Minä en saanut auttaa. Yhtään. Olin vähitellen melkoisen kyllästynyt nojaamistelineenä olemiseen, mutta jos yhtään korjasin asentoani, yksivuotias kuorrutti myös minut kukitilla. Oikeastihan lapsi olisi pitänyt laittaa heti ruotuun ja lopettaa pelleilyt siihen paikkaan. En vaan jaksanut sitä huutoa. Olin tyytyväinen, että se pirskatin jugurtti tulee syötyä ja päästään nukkumaan.

Lapsiparan hermothan ne sitten meni jälleen kerran, kun riisuin yöpaidan ja oman neuletakkini sekä aloin huuhtelemaan mustikkajugurttia meistä. Lapsi ei antanut minun pestä hampaitaan, joten annoin hänen pestä ensin vähän itse, jotta hän rauhoittuisi hiukan ja pääsisimme sitten käymään kaksintaistelun. Huuda niin paljon kun haluat, mutta ne hampaat pestään. Hyvä äiti. Ja ne hampaathan pestiin.

Seuraa nukkumaanmeno. Makkarinseinällä sängyn päädyssä on tai korjaan - oli - sellainen kaunis Vallilan kangas, jonka ylä- ja alareunassa oli metallikepit, jonka varassa se oli seinällä. Yksivuotias oli niin raivona, että se kiskaisi kankaan seinältä helevettiin ja heittäytyi tekonsa kruunatakseen itse sängyltä - onneksi omaan pinnikseensä, joka on toiminut ns. parisängyn sivuvaununa.

Sitten se, joka minuakin alkoi vähitellen nyppimään, nimittäin jok'ikisen tutin heittäminen huitsinkuuseen. Miten voi olla mahdollista, että ne tutit lentää vähintään kuuhun saakka tuon yksivuotiaan kädestä. Huutaminenhan ei sitten ilman tuttia lopu, kyllä jämpti on näin. Minä hoilasin Pieni tytön tylleröinen suhteellisen v-mäisessä tilassa, mutta soundi pysyi rauhallisena. Sisälläni tulipalo, ulkopuolella Zen. Hyvä äiti. Vihdoin, kun se tutin pirulainen on paikallistettu, tökkään sen suuhun ja se on hiljaisuus heti. Se tulee kuin leikaten. Kamala riehuminen katkeaa siihen paikkaan. Jaksan tätä aina kummastella. 

Yksivuotiaan termostaatissa on nyt siis selkeästi säätöprobleema. Ihan säälittää toinen, kun nykyään asia kun asia, etenkin jos siihen liittyy kieltäminen, aiheuttaa selälleen heittäytymisen ja ihan tajuttoman huudon. Se huuto on muuten ihan järkyttävän kova, eikä sitä kuuntele Erkkikään (minusta tämä sanonta on aivan hulvaton!). Satun onneksemme tietämään pari kikkaa millä huuto tarvittaessa loppuu heti. Muumi-kekki ja tuklaa. Niin just, ymmärsit oikein. Neljävuotias maistoi suklaata ekan kerran joskus kolmevuotiaana. Kuopus puolestaan söi jäätelöäkin jo alle viikon ikäisenä (tosin isosiskon tarjoilemana), niin kyllähän se suklaakin on vähintäänkin tuohon ikään maistettu. Huolestuneille vielä tiedoksi, että ei meillä oikeasti suklaata antamalla anneta yksivuotiaalle. Hän on kyllä maistanut pari kertaa, kun rusinajekutus ei ole mennyt läpi isonsiskon vedellessä vieressä jotain Kinderin suklaapatukkaa. Heti oppi sanan tuklaata. Minä olenkin sanonut, että ikäistään nerokkaampi tapaus on kyseessä. Hehhe ja huokaus.

Kauankos se tämä kehitysvaihe kestikään?


     

5 kommenttia:

*Laura* kirjoitti...

Tuossa kuvassahan äitiä hymyilyttää...vielä? :D

Täällä painitaan päivittäin vastaavien haasteiden parissa. Tänään molemmat pojat päättivät vetää totaaliromahduksen avoimen päiväkodin eteisessä kun oltiin pukemassa. Se huuto ja rimpuilu oli jotain jäätävää... Onnistuin säilyttämään viilipyttymäisyyteni kunnes päästiin autoon. Ei NIIN hyvä äiti...

Ripu kirjoitti...

Laura: Ei tuo oo oikeastaan hymy, vaan tuommoinen irvistys, että leukakin on mennyt ruttuun tai mulla on ryppyjä tietysti leuassakin - hemmetti. :)

Sinähän kova tyyppi olet, ettet alkanut rähjäämään jo siellä avoimessa päiväkodissa. Propsit sulle!

Siilis kirjoitti...

tsemppiä. huvittavan raivostuttavia nuo vaiheet!

zirk kirjoitti...

Tsempit ja pisteet. Joku keino on hyvä olla tiedossa hirviömäisiin romahduksiin. Meillä ne on pikkukakkonen ja pillimehu.

Ripu kirjoitti...

Siilis ja Zirk: Kiitos! <3 Välillä huvittaa, välillä ei. ;) Zirkin konstit ovat myös erittäin toimivia ja käytössä. :)