torstai 30. joulukuuta 2010

Uutta pukkaa !

Vuoden viimeisiä elellään. Kyllä on ankea sanonta.

Lyhyestä joulusta on palattu kotiin selvästikin tekemään joulusta pidempää, sillä kotona odotti vaatimattomasti kiloittain suklaata. Kiitos opettaja-mies. Kiitos, kun oppilaasi tekevät minusta hyvin lihavan ihmisen. Joku voisi kirosanan tähän kohtaan naputella. En minä, sillä lopetin kaikenlaisten kirosanojen käytön lapseni synnyttyä. Siis: VOI HIMPUTTI! Miten aion laihtua ne kolme kiloa, kun suklaata on syötävänä kolmekymmentä?

Hetkinen, käyn ottamassa vähän suklaa-välipalaa ja jatkan sitten... No niin, nams, nams eli siis tulevalle laihikselle on pukannut vähän vastarintaa. Olen ollut kerran elämäni aikana ns. laihdutuskuurilla. Tai en silloinkaan ollut laihdutuskuurilla, vaan kieltäydyin suklaasta 24 päivän ajan. Ja kuvitelkaa, laihtumista tapahtui! Ajatus laihtumisesta on kuitenkin tosi pinnallinen tapa ajatella elämästä, kun on paljon vakavampiakin asioita olemassa. Syödään suklaat ensin ja mietitään sitten uudestaan. (En ole muuten uusinut aerobick kuukausikorttiani vielä).

Joulukuu hurahti pääasiassa Stockalla ja Joulupukin konttia täyttäen, joten uuden vuoden kunniaksi on naputeltava pari koulujuttua ja sitten kuulkaa on ihan oikeesti oikeesti mentävä töihin. Jonnekin. Aikamoista. Minä töihin. Ihan kivaa oikeastaan, mutta jänskää myös, sillä ei ole harmainta hajuakaan, kuka meikäläisen aikoo ottaa leipiinsä. Muutama hakemus on naputeltu ja muutaman kohdalla ajatus on ollut, että ei perkuta, en mä tänne ainakaan haluaisi töihin. Kattellan nyt kuinka täs käy!

Töihin minut ajaa mm. itsensä palveluksesta irtisanonut astianpesukone, joka ei korjauksesta huolimatta suostu pesemään astioita. Kirosana. Mies ei ole moksiskaan. Uutta ei ainakaan osteta, kuuluu mölinää. Ja salettiin ostetaan viimeistään sitten kun minä olen töissä. Tai ensin aion kyllä käydä kytiksellä jotain Tigerin tai Filippa K:n villakangastakkia, jolla sinne työhaastatteluun voi mennä eli Mies voi tiskata ihan rauhassa. Tätä ei kuuluisi edes tässä kertoa, mutta olen itse tiskatessani todennut pari kertaa, että aika kivaa, tässä on niinkun ihan omaa aikaa ajatustensa kanssa. Tekee jotain mistä ei voi irtautua esim. potan tyhjennykseen tai lelujen siivoukseen, vaan mun nyt pitää vaan tässä ihan hissukseen pestä näitä kuppeja. Siis oikeestihan minä v i h a a n tiskaamista!

Ajatella, että pitää ihan miettiä mikähän vuosi on tää seuraava. 2000 jotain. Ihan korkea aika lähteä sinne jonnekin työpaikalle, että saa itsensä tälle aikavyöhykkeelle ankkuroitua. Huomasin nimittäin, että nuorempana sitä oli kaikista uusista gadgeteista tosi kiinnostunut ja tietäväinen, mutta nykyään ei. Ei kiinnosta ja olen todennutkin tai mieheni oikeastaan sen minulle osoitti, että olen ihan täysi mummo. Ts. ihan keski-ikäinen. Sen puolestaan osoitti minulle miehen kommentti uusista kengistäni, jotka ulkonäkönsä puolesta ovat ihan keski-ikäiset tai jopa mummot, mutta hintansa puolesta ne olivat hyvinpalkatussa työssä olevan oman ikäiseni henkilön -tyyliset. Tein vielä valinnat trendikkäiden tummanharmaiden Emujen (jotka olisivat jopa olleet halvemmat!) ja mummokenkien välillä. Mummokengät (siis selvyydeksi: Ziosta, italiaiset, nahkaiset saappaat, joissa jotain vähän kumimaista pohjassa ja varpaissa, ettei siis kastu Helsingin loskassa) voittivat kirkkaasti. Tätä olen jäänyt pohtimaan, että tjaa, näinkös tässä on päässytkin käymään. Ja kuulkaa, ei tunnu missään.

Näihin ajatuksiin palannen varmaan ensi vuodenkin puolella, jonne toivon valoa ja paljon paljon rakkautta, terveyttä ja kaikki hyviä asioita kaikille meille (lue: myös siis teille!).

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Joulu on taas

Kukkuu!

Niin sitä pittää ihmisen kiireisenä, että on tää sosiaalisen median käyttö rajautunut ihan vaan feisbuukkiin, et ei oo vaan kerenny kirjottaa tätä 2000-luvun zournaalii. Okei, joku kohtaus on siis päällä, mutta yritetään kuitenkin kerrata mitä on tapahtunut.

Isoja liikkeitä, lapsi päiväkotiin (ihan kauheeta muuten!), allekirjoittanut koulun penkille (no olipa yllätys - elinikäinen opiskelija kirjaimellisesti) ja sitten on myös mietityttänyt mahdolliset virhegeenit ja elämäni kohtalo. Sanoisinko, että aika isoja juttuja yhessä koossa.

Geenivirheitä en kuitenkaan jaksa alkaa täällä miettiä, koska lopultahan sitä ei tiedä miten se kuolo korjaa, niin jääköön se nyt setvimättä tarkemmin.

Koulun penkistä voin kertoa, että hikarimaineellani olen napsinut vitosia (myös muitakin arvosanoja, mut niillä ei niin väliä), hoitanut hullunrankan auskultoitini (paljon hienompi sana kuin "opetusharjoittelu") ja jotenkuten selvinnyt siitäkin, että lapseni on päiväkodissa hoidossa. Kyllä se ihminen alistuu ajan kanssa periaatteessa melkeinpä mihin vaan.

Myös niskasta kiinni on otettu ja aloitettu liikunta (joka tosin nyt on taas tauolla, mut nevertheless). Tällä kertaa päätin, että nyt ei joogalla vatsalihaksia kaiveita esiin, vaan palataan kunnon HC-meininkiin eli aerobick saleille. Heheh. Eikä ole väliä vaikkei ole käynyt sitten vuoden 1995, sillä kaikki elementit ovat paikoillaan, niin grapevinet kuin Shania Twainin that don't impress me muchit. Kahvakuuliakaan ei näkynyt, vaikka niiden kai pitäis olla tätä päivää. Mitä sitä suotta muuttamaan hyväksi todettua konseptia. Kuukausikorttini on nyt lusittu ja joulupyhien (jotka ovat ihan säälittävät tänä vuonna) sekä muiden tekosyiden varjolla väistelen varmaan kinkkusulattajien (joksi myös minä lukeudun) v-askelia sitten tammikuussa, kun on taas luvattu laihtua kolme kiloa. Muita syntejä minulla ei olekaan kuin ylimääräiset kolme kiloa. Ei ole niin. Juomista ei tarvitse vähentää, korkeintaan lisätä ettei aina olisi kuin persiiseen ammuttu. Röökiä polttaa vaan totaalijuntit eli en siis minä - tarkennuksena. No joo, vois sitten hommata itselleen sen duunipaikan. Se olkoon uuden vuoden juttuni. Kuulitko aviomies, meinaan harkita töihin menoa!

Nyt aion nauttia vichyvedestä, joka maistuukin melkoisen hyvältä nautittuani 350g Fazerin minttusuklaita. Minulle ei siis kannata tuoda laatikoittain mitään syötävää. Muistakaa tämä vuonna 2011, niin saatan laihtuakin ne kolme kiloa.

Valoisaa Joulumieltä minulle!

torstai 8. heinäkuuta 2010

Kiehuvaa

Kyllä nyt on kuuma! Siis voi apua, miten järkyttävän kuuma on. Ei kai tuonne ulos voi edes mennä. Ihan tajuton hiki koko ajan. On tämä nyt, kun ei voi kun syödä litratolkulla jäätelöä. Onko kiva, onko?

perjantai 25. kesäkuuta 2010

Mustaakin mustempi laatikko vai onko sittenkään?

Sain idean tähän kirjoitukseen Project Mamalta, mutta sattumoisin olin tätä asiaa pohdiskellut viime päivinä itsekin. Varoitus, tämän kirjoituksen sävy on synkkä. Niin ainakin oletan, sillä tämä elämä tuppaa jakamaan sellaisia kortteja, että on syytä hieman varautua mitä saattaa tapahtua.

Rakas äitini on sairastunut suhteellisen nuorena vakavaa neurologiseen sairauteen ja tämä salakavala sairaus hiipi hiljakseen vieden äitini mukanaa. Tunnen pahaa mieltä ja huonoa omaatuntoa siitä, että en tajunnut, mistä oli kysymys. Äiti sai diagnoosin vasta, kun ei ollut enää epäilystäkään siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Nyt äidin poismenon pelko on osa elämääni. Sitä kuitenkin toivoo, että se hetki ei vielä tulisi ja sitä pelkää silti. Sitä toivoo, että kunpa ei koskaan tarvitsisi omista läheisistään luopua, mutta jotenkin ajoittain uskaltaa tukeutua siihen ajatukseen, että asiat tapahtuu niinkuin niiden pitääkin tapahtua, vaikka se epäreilulta välillä tuntuukin.

Takaisin mustaan laatikkoon... Tiedossani siis on, että minulla on vifti-vifti chances myös ko. sairauteen, joka tarkoittaa myös sitä, että sairauden edetessä en kykene hoitamaan asioitani ja olen täysin riippuvainen toisten antamasta hoidosta. Huh. Tätä asiaa ei oikeastaan mieti aktiivisesti, mutta ajoittain se tulee esille ja miettii, että kuinkahan paljon tässä on jäljellä. Miten siihen voisi varautua?

Toimenpiteet:
-Varaa kivoja muistoja, kuvia, päiväkirjoja (harkinnan varaisesti..) tähän laatikkoon. Kirjoita kirjeitä läheisille. Juhannus 2010, ollaan kotona ja ajattelin kirjoittaa yhden kirjeen, jota sinä saat lukea nyt, kun minä olen sairastunut. Aika rankkaa, mutta toisaalta voisi olla ihan kiva idis.
-Niitä toivomuksia. No niin, mitä teidän pitää sitten tehdä.. Onpa melkoisen hankalaa antaa tällaisia ihan absurdeja ohjeita, mutta kokeillaan:
-Jos väitän jotain asiaa todeksi, hyväksykää se, älkää yrittäkö joka kerta korjata, niinkuin minä usein äidilleni tein, tiedän jälkikäteen sen vain ahdistaneen häntä enemmän. Toivon siis kärsivällisyyttä. Paljon.
-Koettakaa ymmärtää, että mitä tahansa tapahtuukin, se johtuu siitä viheliäästä sairaudesta, joka helposti sairastuttaa kaikista lähimmätkin. Yrittäkää olla surematta liikaa. Tälle kun ei voi mitään (ellei lääketiede ole ehtinyt löytämään lääkettä).
-Minua ei tarvitse hoitaa kotona, vaan siellä, missä jaksatte minua tulla tervehtimään.
-Kiitos, eikun ISO kiitos, kun jaksatte. Saatte myös olla vihaisiakin. Kyllä itseänikin varmaan ottaa välillä aika rankasti päähän tai sitten ei, en tiedä.

No niin. Siinäpä tulikin vaadittua jo aika paljon. On kyllä melkomoista. Jotenkin tässä kohtaa en osaa toivoa minkälaiset hautajaismenot olisi mieluisimmat, silloin tämä musta laatikko muuttuu tosi mustaksi. Siitä ei oikeastaan ole edes kyse.

Edelleenkään tässä ei tiedä mikä se lopulta kohtaloksi koituu. Riskit on, mutta niin niitä on ilman tuota ennustustakin. Tätä pitää vielä jatkaa toisena päivänä (ehkä useampanakin) ja toisessa foorumissa. Tämä oli vasta draft, harjoitusversio. Voisikohan sitä toivoa, että antakaa minulle suklaata aika ajoin? Kyllä sitä omaan laatikkoonsa saa laittaa mitä tahansa toiveita.

Ei tämä nyt niin ahdistavaa ollutkaan. Hymyä. :)

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Juhuu!

Hei mikä päivä! Ihanalle Äidilleni syntymäpäiväonnitteluja, ihanalle miehelleni hyvää kesälomaa ja onnea uralla etenemisestä! On hyvä olla apulaisrehtorin rouva ja onnea ihanalle minulle, sillä onnistuin taas välttämään työhön menon, sillä hurmaustaitoni ovat ilmeisen huipussaan, koska sain Helsingin yliopistosta opiskelupaikan.

Jeiii... Tarina tosin kertoo, että pääsykokeesta palattuani tirautin ison itkun, koska annoin itsestäni täysin sekopäisen olen-ollut-kotiäitinä-yli-kaksi-vuotta-enkä-tiedä-nykymaailman-menosta-yhtään-mitään-mutta-tiedän-missä-Postimies-Pate-asuu-ja-mikä-sen-kissan-nimi-on kuvan. Suunnittelin myös elämäni sekä muun perheeni elämän siten, että lapsi tarhaan ja äiti töihin sitten syksyllä. No lapsihan sai aivan uskomattoman päiväkotipaikan Eiran sydämestä ja äiti.. niin äiti ei vielä saanut työpaikkaa, mutta selvästikään ei pitänyt saadakaan, koska sai opiskelupaikan.

Nyt täytyisi vaan käynnistää elämien suunnittelu uudelleen ja hakea lapselle aivan ihanan once-in-a-lifetimen tarhapaikan tilalle kerhopaikkaa, koska tarvetta tälle tarhapaikalle ei ole. Turha tietysti kuvitellakaan, että koskaan enää tyttäreni kyseiseen tarhaan pääsisi uudelleen, mut minkäs teet.

Elämä heittelee välillä häränpylleröitä. Se on kaikessa kaaosmaisuudessa toisinaan ihan hauskaakin.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Nerves, nerves stay with me now...

Hermoheipat vaan!

Täällä eletään pääsykoeaattoa ja silti ollaan kuin Ellun kanat (olen usein miettinyt ketä noi "Ellun kanat" on, mutta luotan päättelykykyyni ja uskon käyttäväni ko. termiä tässä oikeassa tarkoituksessa). Huomenna siis pääsykokeet, joihin ei varsinaisesti voi lukea etukäteen, vaikka yrittänyt olen. Jäljelle jää vaan yleinen hurmaaminen, toivon mukaan viisailla ajatuksilla. Jos ei, niin sitten millä vaan.

Nyt nimittäin on ne hetket, kun yritin valaa itseeni luottamusta, päättelykykyä, taitoa johdonmukaiseen ajatteluun ja ihan vaan sitä älyä. Valamista tarvitaan, koska olen saanut olla reilut pari vuotta turvassa täällä kotiseinien sisäpuolella ilman tarvetta uskotella kenellekään, että olen ihan fiksu tyyppi. Sitä jotenkin kuvittelee, että kaikki järkevät ajatukset ovat lähteneet fiksuimpiin tehtäviin, kun niillä ei ole ollut viime aikoina paljonkaan käyttöä. Ei sillä, että yhtään vähättelisin uhmaikäisen lapsen kasvatuksessa tarvittavia järkeviä ajatuksia. Ne ovat kuitenkin jossain määrin erilaisia kuin mitä nyt kaipailen.

Ahdistavaa tässä on se, että en voi varsinaisesti valmistautua. Tai voisin jollain tasolla, mutta en saa itsestäni irti sellaista rypistystä, että alkaisin pohtimaan jotain mitä saatetaan minulta tiedustella ilman varmuutta siitä tullaanko näin tekemään. Suht ekologista ajattelua ettei tuhlaa ajatuksiaan turhaan pohdintaan.

Mieleen tulee opiskeluajat, jolloin aina tenttiä edeltävänä päivänä tuudittautui siihen ajatukseen, että kävi miten kävi, huomenna tämä on onneksi ohi. Toivotaan parasta!

P.S. Se saakutan orkidea on nyt pudottanut itsestään jotakuinkin kaiken mitä pudotettavissa on. Lehdetkin ovat muuttuneet keltaisiksi. En silti suostu uskomaan, että se on nyt kuollut. Eiköhän se siitä vielä virkisty. Annan lisää lannoitetta.

perjantai 2. huhtikuuta 2010

Kot, kot pääsiäistipu täällä terve!

Eletään pitkää perjantaita. Tää on ollut luudan (pesu-) varressa ja rätti kourassa koko päivän eikä tunnu yhtään pitkältä. Toiset ovat torkkuneet päiväunia, kun eräs on vaan siivonnut. Nyt on nimittäin ukki, mummo ja pappa pääsiäisweekend.

Tyttären 2-vee synttärihulina on edennyt kolmanteen osaan ja lupaus kahdesta kakusta pitää. Kaksi marsipaaniunelmaa on tehty ja vedin tän kakkuhomman niin överiksi, että punnitsin kananmunat (huom! lämmitetyt) ja kerroin tuloksen 0,7:llä, jolloin sain tietää tarvittavan määrän sokeria ja jauhoja. Voilà! Kyllä vaan kannatti! Joka tapauksessa tuo ylenpalttinen tieteellisyys, ei niinkään valkosuklaamoussen ja mansikkarahkan väsääminen, ja sen perhanan marsipaanikuorrutuksen kanssa temppuilu sai minut pysymään lupauksessani. Huomenna nimittäin isovanhemmat saavat nautittavakseen ihanaa juustokakkua, jonka pinnalla palavat kynttilät ihan yhtä hyvin kuin marsipaaniunelmassa. Juustokakku ei siis ole sama kuin perinteinen kakku, sillä sen tuottamiseen ei kuulu hikipäässä marsipaanin kaulimista ja kirosanojen karjumista, kun se saamarin päällinen ruttautuu ja repeytyy ja tekee kaiken sen mitä sen ei kuulu tehdä.

Selkeää hölläystä ilmassa. Hyvä. Sen sijaan orkidean hoitaminen on meinannut lähteä käsistä, kun päätin, että se kukka muuten pysyy hengissä tuli mitä tuli. Niinpä meille on hankittu oikea oppinen läpinäkyvä orkidearuukku, orkideamultaa, orkidealannoitetta ja jopa jotain veden näköistä ja oloista suihketta orkidean lehtiä varten. Oh yes, I am serious. Orkiden kasteluvettä hapetan tietenkin ennen upotusta ja kellosta katson tarkan ajan kuinka kauan orkideatyyppi juo vettä. Ja tadaa! Orkideatyyppi on vieläkin elossa, vaikka on ollut luonamme jo yli kuukauden. Ha! Tyyppi tosin yritti alkaa kapinoimaan, kun aloin sitä hoitamaan, niin varmaan ihan protestiksi pudotti kolme kukintoaan, vaan vielä on kukintoja jäljellä ja pari nuppuakin aukeamatta. Toinen ha! On ilmeistä, että kaikki nuo hankinnat ovat perusteltavissa.

Ja minä olen ihan täysijärkinen ihminen.

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Le printemps est déjà ici! (Moi, je suis très doueé en Francais - bien évidemment...) -> Aika syvällisten pohdintojen part I

Pitipäs pokkuroida ton Franskan kans, mut ei sille kato voi mitään, kun tulee se flow, että sit sitä vaan tulee, kato, ei pysty pistään poikki, kato. Okei, mennäänpä ottamaan joku(nen) nappi.

Noni. Uskomatonta! Maaliskuu on jo täällä, ihan ihmeellistä, vastahan se vuosi vaihtui. Onkohan kaikilla tällaista ihmettelyä vai onko tää vain kotiäitien omaa äimistelyä, kun aika vaan huristaa ohi? Pitäisikö näistä päivistä ottaa kiinni, saada jotain aikaisiksi, muistaa mitä oli tammikuussa, helmikuussa? Mahdoton tehtävä... Hirveet paineet, jos siis haluaisi ottaa paineita. Olen päättänyt jättää vastaanottamatta nämä paineet, merci mais no merci.

Se on totta, että aika kuluu ihan hullun nopeesti. Kohta on 2 vuotta siitä, kun minusta tuli äiti. Vasta vuosi sitten kirjoitin tänne synttärikakkuhelvetistäni. Tai taivaasta, ihan miten sen haluaa tulkita. Tuli tekaistua aika monta kakkua. Tänä vuonna kakkuja tulee kaksi, maksimissaan kolme. Eli melko hyvin parannusta viime vuotiseen neljään verrattuna. Kehitystäkin on luvassa. Kermaa ei puserreta milliäkään, nyt on marsipaani in. C'est promis.

Olen viime aikoina saanut kuulla sekä ikäviä että valtavan onnellisia uutisia. Ikävät uutiset vaikuttivat salakavalasti niin, että koko kroppa lakkasi toimimasta. No, nyt se toimii taas. Vaikka kuinka päättää, että tietyt asiat eivät ole vallassani, ei silti voi sille mitään, että ne vaivaavat ja tekevät surkeaksi. C'est la vie, hein? Silti ne täytyy tietyn ajan kuluttua lokeroida ja antaa niiden olla. Näin isona ihmisenä on oppinut sen, että täytyy osata jossain vaiheessa laskea irti, vaikka se tosi vaikeaa on.

Aurinko on paistanut kaksi päivää ja valolla on valtava voima. Silloin on ihana ajatella ikävien asioiden sijasta elämän kauniimpia kuvia, kuten yllätys, yllätys vauvoja! Nyt nimittäin vauvaa pukkaa ovista ja ikkunoista, ja sitä ollaan ihan hulluina kaikkien ihaniin ihmeisiin. Ajatella, että tänä vuonna me on saatu jo neljä uutta vauvaa! Ja lisää on tilauksessa. Voiko olla mahtavampaa? (Ei voi).

Yhteenvedoksi on vielä pohdiskeltava, että niin kai se menee, il y a des hauts et bas... Ups and downs, ju nou. Elämä vaan on (ei viittausta puhelinoperaattorin mainoskampanjaan). Jotenkin sitä vaan pitää kompuroida eteenpäin, ei siinä oikein muu auta. Keksiskös vielä jonkun elämää kuvaavan sloganin? Hei mainostoimistot, tsek dis out!

Ja nyt mun pitää mennä katsoo peilistä onko mulle kasvanut patonki kainaloon ja baskeri päähän, kun jostain tulee ihan tosta vaan tota Franskan kieltä, jota en ole about kymppi vuoteen käyttänyt...

Kotiterapointi to be continued. Sûrement.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Rakas päiväkirja...

...meillä nukutaan päiväunta. Ajattelin pitää lupaukseni ja käydä ihmettelemässä täällä ajatuksiani, joita ei tällä hetkellä kovinkaan runsaasti ole. Yritetään silti.

Olen jumahtanut tähän sohvalle. Televisio on päällä, joka on nykyään harvinaista. En olisi uskonut, että tämä teeveen suurkuluttaja pääsee toteamaan tuon edellisen. Niin se vaan on, että primetime-aikaan meillä suoritetaan iltatoimia eikä silloin kukaan ehdi teeveetä tuijottaa. Minä, joka edellisessä elämässäni tiesin kutakuinkin tai oikeastaan tismalleen jokaisen draama/viihde/huttu/whatever-sarjan päähenkilöiden nimet ja ammatit, olen ulkona kuin Mustin koppi, jos iltapäivän lehden "Kysy 10 kysymystä" palstalla kysytään "Kuka seurustelee Salkkareiden Ossin kanssa?". Tämä ehkä hyvä näin, mutta en olisi vuosi sitten uskonut, että niin se televisiokin lakkaa olemasta allekirjoittaneen elämässä. En edes muista milloin olisin uutisiakaan katsonut.

Huokaus. Tämä ei johdu siitä, että kärsisin millään tavoin tästä uudesta havainnosta. Päinvastoin. Yksin Lontoossa asuessani olin niin teevee-junkie, että ystäväni roudasi minulle kadulta löytyneen teeveen, jonka kuvaputki oli sökö, mutta äänet kuuluivat ja niin sitä vaan tuli "katsottua" Teho-osastot sun muut. Kun suljin silmäni, visualisoin kuinka Dr. Benton avasi rintalastan, määräsi adrenaliinia STAT! ja pelasti jälleen kerran potilaan hengen. Ja nyt tämä henkilö käytännössä elää ilman televisiota! Ja ilman psykiatrista tarkkailua! Hehe. Mitäpä ihminen tekisikään tenttiin lukemisen sijasta.

Nostalgialäikähdyksiä kyllä tulee aika ajoin, kuten viimeksi Turun matkallani ollessani löysin uuden, upean vaatekappaleen, joka vahvasti palautti mieleeni Rouva Krystle Carringtonin Dynastia-sarjasta. Oi niitä aikoja, kun sarjaa piti kurkkia salaa, kun se oli niin jännä, ettei luvan kanssa saanut. Tirkkimisestä seurasi tosin loputtomat painajaiset ja pimeän pelko, joka ei ole vieläkään hellittänyt.

Nyt heräsikin television syrjäyttänyt tosi-elämän tähti, joten nämä ajatukset riittäköön tällä erää.

P.S. Sala-Dynastia tiirailun jälkeen, leikin huoneessani Alexis Colbya, joka allekirjoitti tärkeitä sopimuksia ja sen jälkeen lähti illalliselle Dex Dexterin kanssa. Niin. Tämä kuitenkin aina parempi kuin Dallasin Sue-Elleniin samaistuminen.

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Miks nää ei nuku?

Nukkuminen - ääh, yliarvostettua, sanoo tää.

Mikä siinä on, että kun saa luvan kanssa nukkua päivällä, niin ei kertakaikkiaan yhtään huvita? -Ei kukuta! Ei oo kukkumaan! Tätä mantraa hoetaan siihen saakka, kun äiti karjaisee (juu, ihan totta), että NYT SE PÄÄ SIIHEN TYYNYYN JA VÄLITTÖMÄSTI! Äidillä tosin ei kovin korkea auktoriteettistatus ole, ts. kun lapsi karjahduksen voimasta kaatuu, niin välittömästi kampeaa takaisin ylös toistamaan "ei kukuta" -säkeistöään.

Just tällä hetkellä meillä on koulutus päällä. Kiikutin lapseni just omaan sänkyynsä tai käyttämällä kahen pennin psykologiaa ja käskemällä näyttämään missä äitin kulta nukkuu. Siihen sit peitto päälle ja äiti veks. Lapsi jää tyytyväisenä omaan sänkyyn nukkumaan. WRONG! Menee noin kolme sekuntia kun lapsi juoksujalkaa palaa olohuoneeseen. Äiti kiikuttaa lapsen takaisin. Toistaa miten se ja sekin lapsi nukkuu omassa sängyssä. Tehoaa. Äiti veks. Menee noin kolme sekuntia... Ja toisto. Ja toisto, kunnes äiti menee lapsen viereen ja lapsi nukahtaa kesken "Ei kukkualle" -mantran. (Äiti on muuten tosi ylpeä lapsestaan, joka taivuttaa hienosti usein ihan itse keksimiään sanoja!)

Sitten äiti juo kahvia. Paljon kahvia.

Iltaisin nukkumaanmeno noudattaa tismalleen samaa kaavaa. Silloin tosin luetaan iltasatu ja äiti kuvittelee, että se rauhoittaa lapsen. Ei se rauhoita. Kello tuleekin sitten jo niin paljon, että samahan se on itsekin mennä nukkumaan. Niin että mitä se olikaan se oma aika iltaisin, entäs mites se olikaan sen kallisarvoisen parisuhteen hoitaminen. Buahhahhahha. Ha.

torstai 21. tammikuuta 2010

Perhanan lumilukot!

Pakkanen ja uloslähtö suunnitelmissa. Meitä ei pakkasukko pääse puremaan, on nimittäin sen verran "tekniset" vehkeet päällä. Minkäköhän takia muuten jotain kalsareita sanotaan "teknisiksi"? Onko niihin piilotettu patterit tai sähköpiirit johonkin?

Kyllä oli ennen helppoa ja yksinkertaista lasten äideillä, kun ei paremmasta ollut tietoa. Ei ollut goretexiä, teipattuja saumoja, vedenpitävyyttä (jota ihan testein mitataan), saati lumilukkoja! Senkus tökkäsi lapsen johonkin väljään koko suvun kesken kiertäneeseen kauhtuneeseen haalarintapaiseen ja ulos avaimet kaulassa.

Toista se on tänään. Edellä luettelemani ominaisuudet löytyvät esimerkiksi lapseni talvihaalarista. Tämä siis ihan hyvä - on varmaan ajateltu, että nykypäivän uusavuttomat vanhemmat eivät tajua pukea tarpeeksi lapselleen, saati lisätä kurahousuja haalarin päälle. Meidän haalarin kerrotaan pitävän vettä 8000mm eli eikun lätäkköön istumaan.

Sitä nämä testit eivät kerro eivätkä varoita, että äidin verenpaine nousee pariin sataan siinä vaiheessa, kun yrität saada rukkasen sen perhanan lumilukon läpi hihasta ulos!

tiistai 19. tammikuuta 2010

Uusi vuosi - uusi elämä jossain siellä edessä

Helou ja happy new year!

Oltais sitten ihan uuden vuosikymmenen kynnyksellä! Mitään lupauksia ei tullut tehtyä. Se on ollutkin lupaukseni useamman vuoden, että mitään ei kannata luvata, tulee vaan turhaan huono mieli, kun lupaus kantaa vain sen hetken, kun sen on lausunut. Nyt ehkä taidan mennä lupaamaan, että päivitän ajatuksiani useammin. Katotaan mitkä morkkikset siitä tulee, kun seuraavan kerran elokuussa kurkistan tänne..

Vuosi 2010 tuo tullessaan todellisia haasteita, sillä tämä mami joutuu kohtaamaan paluun aikuisten maailmaan. Huom! Joutuu... Loistoasenne heti kärkeen! Se tuntuu haikealta, surulliselta, kamalalta ja jostain syystä huonoa omaatuntoa herättävän jännittävältäkin. Eli ekaks nää huonot fiilikset, koska rakas ihana vauvamme on kohta 2-vuotta eikä varsinaisesti enää vauva (onpas, ikuisesti äidin vauva -- iih <3). Eräiden (isänsä ja yhteiskunnan, joka ei suostu maksamaan about paria tuhatta kuussa, että voisin olla kotiäiti for the rest of mi life..) mielestä hän alkaa olla valmis kohtaamaan oman elämänsä haasteita päiväkodissa (ISO huokaus). No ei ihan vielä, mutta ensi syksynä kyllä viimeistään.

Mies jaksaa aika ajoin ihmetellä milloin aion palata töihin. Mun vakiovastaus on ihmetellä takaisin, että mikä se sellainen paikka on. Kotiäitiys on maistunut makealle, ja maistuu edelleen. Minulla ei ole minkäänlaista hinkua herätä aamulla silmät turvonneena hiihtämään jonnekin hikiseen työpaikkaan, tehdä siellä todennäköisesti just sellaista työtä, jota en todellakaan halua tehdä ja sitten raahautua ihan rättipoikki takaisin kotiin. En edes tiedä miten tähän yhtälöön lisätään lapsen aamutoimet, kuljetus päiväkotiin (hrrr-kylmiä väreitä), itsensä saaminen johonkin kulkuvälineeseen ja kotiin tullessa viceversa.

Nythän on niin, että toki minulla on erinäisiä ambitioita (konsulttilingoa hyi, hyi, mut sopii nyt tähän) sitä paikkaa kohtaan, jonne arvokkaan panokseni annan. Realiteetit (toinen karmee konsulttisana) tosin tulevat todennäköisesti estämään nämä haaveeni. Se, että on toiminut kouluttajana ja erinäköisinä opeina koko uransa (lukuunottamatta lähes vuoden mittaista suurta hairahdusta konsulttimaailmaan) tarkoittaa sitä, että voi kirjoittaa hakemuksia ja ceeveitä maailman tappiin eikä kukaan ota kuuleviin korviinsa, koska "sinähän olet niin profiloitunut opettajaksi". Näin minulle on eräässä työhaastattelussa todettu.

Sellainen ol Viipuri eikä tässä auta yhtään valitella. Ainahan sitä voi hakea unelmiensa työpaikkaankin, kattokaas, kun ei siinä mitään häviä, aina voi käydä hyvä tuuri, voihan se olla, että ne jättää sen hakemuksen jonnekin jemmaan tulevaa tarvetta varten. Just näin. Ja kuten mieheni minulta aikoinaan tiedusteli, kun olin hakkaamassa työhakemusta, että onko nyt menossa hakemus siihen Suomen presidentin paikkaan, niin kaikkihan on mahdollista. Periaatteessa. Niin, että täytynee alkaa orientoitumaan (joojoo) uuden vuosikymmenen haasteisiin, mitä ne sitten lopulta tulevat olemaankin, kun sitä ei ikinä tiedä.

P.S. Ei tule varmaan yllärinä, että minulla on Veikkauksen pelitili.