maanantai 21. tammikuuta 2008

Kriisitön(kö?)

Tyhjän paperin kammo... tyhjän paperin kammo... No ei oikeesti, vaan ELÄMÄ (aka la vie, la vida, livet, life) on tällä kertaa ollut kirjoittamattomuuden syy! On nimittäin maailma muuttunut melkoisesti siitä, kun viimeksi täällä olen käynyt "dokumentoimassa" elämäni kulkua. PAH! En ole vieläkään päässyt täysin eroon pirullisesta konsulttilingosta. Yök, yök, yök.

Olen listannut tämän "zurnaalin" profiiliin potemiani kriisejä, vaan nyt täytyy käydä välittömästi päivittämään listausta, sillä en ole varsinaisesti enää työpaikkakriisissä, saati syrjäytymiskriisissä kuunneltuani nyt jo reilun parin kuukauden ajan angstisten teinien ahdistusta siitä, että laki toteaa heidän olevan oppivelvollisia. HAH, en kyllä yhtään kadehdi kasiluokkalaisuutta. Ehkä ahdistus johtuu myös osittain siitä, että ihan joka ikisellä Vödellä ja Pödellä on toppiksen vetskarit kurottu kaulaan asti ja päät hukkuvat pipoihin ihan koko kaksoistunnin ajan. En ole piruuttanut kieltänyt ulkovaatteiden pitämistä tunnilla, koska se en ole minä, jonka Rexonan kestävyyttä siinä testataan. Tshih. Tai no, jos teen spirit alkaa luokassani leijumaan, niin rotsit jää käytävään sillä punaisella sekunnilla.

Pesänteko/-tekemättömyys ja aikuistumiskriisin olen kampittanut menemällä naimisiin ja hankkiutumalla raskaaksi! Simsalabim! En kuitenkaan ajatellut muuttaa tämän blogin nimeä vielä Haikaran kutsuksi tai Esikoinen tulee - ota koppi! vauvan odotuspäiväkirjaksi. Saapa nähdä muuttuuko se kuitenkin, sillä armon aneleminen ei tunnu enää niin ajankohtaiselta, kun nämä kriisitkin katoavat yksi toisensa jälkeen. Puf! Nyt lähes 2 kk rouva-statuksella pörränneenä täytyy todeta, että kyllä elämä vaan on muuttunut. En voi tajuta miksi pariskunnat väittävät, ettei se naimisiin meno muuta parisuhdetta millään muotoa. Elämä on nyt nimittäin niiiiiin vaaleanpunaista ja imelää. Me ollaan kattokaas nyt naimisissa ja silloin ollaan ihan hirmurakastuneita ja ihastuneita IHAN KOKO AJAN. Aikuistumiskriisin kumoutumista tukee myös se, että ymmärrän vaimo-sanan tarkoittavan oikeasti minua. Se jos mikä on aikuisen merkki. Niin ja dimankkisormus.

No sitten nämä painoon liittyvät kriisit. Urheilemattomuuskriisissä voisin toisaalta ollakin, mutta tämä siunattu tila on sellainen, että missään army-killer-jumpissa en edes saisi olla. Hot yoga on nyt mun juttu ja myös se on urheilua, joten that crisis is conquered too. Jojopainokriisistä voisi teknisesti toisaalta puhua, mutta raskauteni ollessa 6. kuulla painoni on noussut huimat 4,3 kg ja vaikka oletankin sen vielä nousevan ainakin toisen mokoman lisää, uskon vakaasti siihen, että jok'ikinen gramma jää sinne mistä vauvaa mennään hakemaan (en vielä tässä vaiheessa raskautta ole alkanut pohtimaan sitä ässällä alkavaa juttua - enkä ala!). Niin, että ei tätä nyt jojoksi lasketa, koska senhän muuten päätän minä itse. Mahtavaa, kun saa itse päättää mikä on kriisi ja mikä ei.

Shoppailukriisi on varmaan sitten se, joka on jätettävä vielä kriisiksi. Se on synnynnäinen juttu eikä sille voi mitään. Tosi harmi sinänsä, etten voi asialle mitään, mutta jos jotain hyvää ao. kriisistä haetaan, niin shoppailu pitäisi listata erääksi terapian muodoksi, jollei sitä ole vielä tehty. Mikä onkaan terapoivampaa (on varmasti ihan oikea sana) kuin kierrellä tuntikaupalla Stockalla ja koskea mahdollisimman paljon erilaisiin esineisiin, vaatteisiin ja kenkiin. Mies ei ymmärrä. Sanoo minulla olevan "pelottavan tyhjä katse" kierrellessäni Stockmannia ympäriinsä. Höpöhöpö. Se on sitä terapointia isolla teellä.

Näillä aatoksilla siis uutta vuotta kohti tuiskussa ja tuiverruksessa painetaan. Palataan taas asiaan, kunhan perheenäidin persoona iskee oikein täysillä, niin eiköhän niitä kriisejä sieltä sitten rupea ropisemaan à la suonikohjut (God forbid) ja raskausarvet (Thank God for Clarins Strech Mark Control - saa muuten Stockan kemppariosastolta).