torstai 31. tammikuuta 2013

Sä et mahu meijän leikkiin

kuva: täältä

Hesari uutisoi tänään varhaiskasvatuksessa käytettävistä rangaistusmenetelmistä, jotka opetuksen sijaan voivatkin tehdä vain hallaa. Jäähypenkki on niin out. Sitä eikä esimerkiksi lapselle mieluisista leikeistä poistamista tulisi käyttää rangaistusmenetelmänä. Lapsen kanssa sen sijaan tulisi keskustella asiasta. Tämä kuulostaa näihin korviin ihan oikealta tavalta. Miten lapsi voisikaan jossain jäähypenkillä oppia tekemistään, jos hänen kanssaan ei keskustella, miksi se, mitä tuli tehtyä, oli väärin. En väitä, etteikö niin tehtäisi, mutta jos ei tehdä, niin ei ole mitään takeita, että neljävuotias osaisi reflektoida omaa toimintaansa ja ymmärtää tekonsa seurauksia, jos niitä ei käydä hänen kanssaan läpi. Sitäpaitsi usein jäähypenkki aiheuttaa karmean ulvomisreaktion, ja sen jälkeiset keskustelutuokiot eivät välttämättä anna toivottua tulosta, koska lapsi on päästetty jo pahasta ja hän vaan nyökyttelee kiitollisena, kun kysytään ymmärsikö hän miksi oli jäähyllä.  Sajaniemen ja Kirveksen esiin nostama keskustelu kuulostaa edelleen järkevimmältä vaihtoehdolta.

Mikä on sitten väärin? Milloin tulisi keskustella lapsen kanssa? Vaatiiko se aina lapselta tappelua ja riehumista? Ei ole uutinen, että jo päiväkodeissa esiintyy kiusaamista, jolla on valitettavan usein myös kauaskantoiset seuraukset. Kenties julmin kiusaamisen muoto on se, että lasta ei oteta leikkiin mukaan. En osaa sanoa miten jotain nimittelyä esiintyy jo päiväkodissa, mutta ymmärtääkseni näihin mahdollisiin huuteluihin kuitenkin puututaan hanakasti. Entä se, kun ei ole yhtään kaveria?

Eristäminen kaveriporukasta on kylmänrauhallista toimintaa. Lapselle vain ilmoitetaan hartioita kohauttaen, että tämä leikki on nyt täynnä. Sä et mahu meijän leikkiin. Tämä on raakaa ja särkee lapsen, kuin myös äidin sydämen. Lapsi alistuu ja menee leikkimään - yksin. Kotona hän kertoo, että oli vähän huono päivä, kun ei ollut yhtään kaveria. Äiti tiukkaa oliko hoitajalle sanottu, ja mitä hoitaja vastasi. Hoitaja oli ohjannut leikkimään toiseen paikkaan, jossa oli ollut sama vastaanotto. Sen jälkeen lapsi ei ollut enää jaksanut sanoa hoitajalle ja jäi yksin. 

Työelämässä puhutaan kuppikunnista, päiväkodeissa klikeistä. Tai tätä termiä käytetään meidän päiväkodissa. Pienet 3-5 -vuotiaat kokevat usein vahvasti sen, että voi leikkiä vain tietyn tai tiettyjen lasten kanssa. Sellaiset lapset, jotka eivät ole ma-pe hoidossa voivat jäädä helpommin näiden ryhmittymien ulkopuolelle - jos heidän annetaan jäädä. Miksi hoitaja ohjaa toisaalle, jos joku klikki kieltäytyy leikkimästä? Ja mitä helvettiä on nämä klikit ylipäätään. Ei saa tämmöisiä olla, vaan kyllä päiväkodista pitää kavereita löytyä ihan vaikka määräämällä, että nyt te vaan leikitte yhdessä ja piste. Jotain rajaa. Miten jotkut neljä-viisivuotiaat voivat vain kääntää selkänsä ja kaiken lisäksi tällainen toiminta katsotaan läpi sormien? Tutkimuksessa todetaan, että kiusaamisen ehkäisyssä on tärkeää, että lapselle opetetaan oikeita tapoja toimia vertaissuhteissaan. Pedagogisesti perusteltujen ojentamiskeinojen avulla lapsi ymmärtää mitä teki. Teon ja sen seuraamuksen täytyy liittyä toisiinsa.

Hesarin jutussa todetaan, että eristäminen muista on ihmisen biologiassa voimakas vaaran signaali. Neurotieteellinen tutkimus on osoittanut, että ryhmän ulkopuolelle joutuminen aktivoi aivoissa samoja alueita kuin fyysinen kipu. Kyllä minä näen sen heti hakiessani lasta, miten paha mieli on, jos ei ole kaveria sinä päivänä ollut. 

Onneksi jokainen päivä ei ole yhtä onneton. Jostain syystä tämä leikeistä eristäminen alkoi ymmärtääkseni vasta joulun jälkeen eikä onneksi tosiaan ole jokapäiväistä. Silti jokainen päivä, jolloin on yksin, on liikaa. En luovuta. Niin kauan kun lapsi kertoo iltapäivisin, ettei kaveria ollut, aion sitkeästi pyytää joka ikinen päiväkotiaamu hoitajilta tsekkaamaan, että lapsella on sinä päivänä kaveri. Myös tutkijat toteavat, että aikuisen tulee jaksaa aina vaan uudestaan kertoa, miksi lapsi on toiminut väärin, - eristäminen on väärin - ja ohjaa lapsen ystävällisesti toimimaan toisin - nyt leikitte kaikki yhdessä ja sillä sipuli . Miten tätä ei tapahdu ihan automaattisesti?

11 kommenttia:

Silmäilijä kirjoitti...

Tuo jäähyasia on kinkkinen. Eristää ei saisi, mutta toisaalta - onko sekään oikein, että yksi raivoava lapsi torpedoi kaikkien mukanaolijoiden leikin? Mielestäni ei.

Omassa perheessäni jäähypenkki on toiminut oivallisesti, mutta ei rangaistuksena vaan tilaisuutena rauhoittua. Kiukkuisen lapsen kanssa on turhaa yrittää keskustella rakentavasti, mutta rauhoittumisaikalisän jälkeen voidaan keskustella (järkevästi) siitä, mitä tapahtui ja miksi näin.

Jäähypenkkiäkin voi käyttää monella tapaa. Ei häpeäpaalu-meininki ole ainoa mahdollinen.

Tytti kirjoitti...

Voi, kun kurjaa kuulla tälläistä!
Varhaiskasvatuksessa aikuisten tehtävä on opettaa lapsia toimimaan ryhmässä ja ryhmänä. Aina ei ole pakko mennä porukan mukana jos on luonteeltaan sellainen että haluaa olla yksin, mutta kenenkään ei pitäisi JÄÄDÄ yksin!
Olen itsekin lastentarhanopettaja ja tämä asia on lähellä sydäntäni. Näitä tuulimyllyjä vastaan taistelin. Aikuisen tehtävänä on olla kuulolla ja tarvittaessa myös ohjata lasten leikkejä, jos ne eivät suju. Ei pitäisi olla vain "vapaata leikkiä" jonka aikana lapset saavat itse selvitä kaikista ristiriidoista vaan aikuisen pitäisi olla aidosti läsnä ja jättäytyä sivummalle kun ja jos häntä ei leikin sujumisen kannalta tarvita. Tämä on yksi lapsilähtöisen toiminnan tärkeimpiä asioita, sillä leikkiessä lapsi oppii parhaiten.

Tsemppiä ja vaadi vaan että aikuiset puuttuvat tilanteeseen!

Ripu kirjoitti...

Silmäilijä: Niin, tilanteita on tosiaan monia ja jäähyjäkin monenlaisia. Kuvaamasi rauhoittumispaikka on tosiaan eri kuin "NYT MENET KYLLÄ JÄÄHYLLE!".

Rauhoittua voi varmastikin myös samassa porukassa, mutta vaikkapa aikuisen sylissä, jolloin varsinaista eristämistä ei olisi.

Minusta nämä rauhoittamiset ovat hyvin ikäsidonnaisia. Isommalle lapselle tehoaa jo melko hyvin puhe ts. keskustelu, jos tämä ei ole saanut itseään lietsottua ihan hysteeriseen raivoon. Pienelle pelkkä puhe ei ehkä ihan riitä.

Tytti: Lämmin kiitos. Juttelinkin maanantaiaamuna pk:ssa asiasta, ja kavereita tuona päivänä olikin ollut ihan useita. Tiistaina puolestaan ei. Torstaina kun menin hakemaan, kurkkasin ikkunasta ja lapsi piirteli yksin omassa pöydässään, neljän muun tytön istuessa omassa pöydässään. Voi hyvin olla, että tässä ei ole mistään eristämisestä ollut kyse - ja kuten sanoitkin, aina ei ole pakko olla samassa porukassa.

Päiväkodin kanta oli, että kavereita kyllä piisaa ja klikkiytymät ovat hajoamassa. Ensi viikko on uusi viikko ja yhdet kaverisynttäritkin on huomenna tiedossa, joten jospa tämä tästä.

Äitinä sitä on heti karvat pystyssä ja suojelemassa lastaan, mikäli on mitään mikä lapsen mielen pahoittaa.

zirk kirjoitti...

Molempi parempi: selitys ei toimi ilman jäähyä eikä jäähy ilman keskustelua. Syy - seuraus-suhde on selkeä. Nuo eivät edes ole kovin usein jäähyllä, mutta joskus se on ihan paikallaan. Eikä jäähy ole pitkä, sen verran vaan, että saa tilanteen katkaistua.

Vanhimman kanssa voi jo keskustella laajemmin, kaksveelle tuntuu toimivan napakka ote eli lyhyt selitys. Kyselen noilta tuliko hyvä mieli itselle toisen satuttamisesta sun muuta.
Mutta kaveriporukoiden klikkiytymiseen tulisi minusta puuttua ja opettaa leikkimään yhdessä. <3

Anonyymi kirjoitti...

Ikävää, mutta osittain vaikutat curling-vanhemmalta, vaikka päämääräsi ja tarkoitusperäsi ovatkin hyvät. Tietenkin lasta tulee suojella, mutta omaakin osuutta voisi tarkistella.

Ripu kirjoitti...

Zirk: Kiitos, kyllä vaan päiväkodissa pitää aikuisella olla anturat pystyssä, ja oikenlaiset välineet ts. ammattitaitoa, jotta osaa puuttua mahdollisiin ongelmiin ajoissa. Mieluiten tietysti osata niitä ennaltaehkäistä.

Anonyymi: Kiitos palautteestasi. Piti ihan tarkistaa, että ymmärsin oikein tuon curling-vanhemmuuden määritelmän, ja tulkoon se tässä kohtaa vielä avattua. Terveyskirjasto.fi määrittelee termin näin: Psykologi Bent Hougaardin käsite curling-vanhemmuus tarkoittaa sitä, vanhemmat haluavat raivata jokaisen pettymyksen lapsen tieltä, mutta tekevät samalla tälle karhunpalveluksen. Lasten elämä on kuin sileää curling-rataa, elo suojaisa kuin munankeltuaisella. Curling-lapsista kasvaa röyhkeitä aikuisia, jotka eivät kestä vastoinkäymisiä.

Väittäisin, että aika monessa perheessä harjoitetaan jonkinlaista curlinkia ja sun muita lajeja tällä vanhemmuuden polulla, mutta ripaus sitä ja toinen tätä - siitä kai se vanhemmuus on tehty. Mikään ideologia sellaisenaan ei kai ole aukoton.

Jokainen saa luonnollisesti muodostaa omat mielikuvansa minusta, silti en ihan täysin allekirjoita curling-vanhemmuutta, sillä mikäli tekisin lapseni elosta suojaisaa kuin munankeltuaisella, niin hänen ei tarvitsisi olla ylipäätään lainkaan päiväkodissa. ;)

Välillä tulee pohdittua miksi vien hänet päiväkotiin, jos hän ei halua sinne mennä, ja voisi yhtähyvin jäädä kotiin, mutta en anna tässä periksi - vaikka mieli usein tekisikin.

Mitä tulee tähän, ettei häntä oteta leikkeihin mukaan päiväkodissa, niin todellakin teen kaikkeni, että tällaista ei tapahdu. Tällä ei ole mielestäni mitään tekemistä silottelun kanssa. Väittäisin, että tekisin todellisen karhunpalveluksen, mikäli en puuttuisi tähän ja välittäisi.

Anonyymi kirjoitti...

Ripu, olen ollut vammani takia sekä päivähoito- että koulukiusattu. Ja minusta siinä, mitä teet, ei ole pätkääkään curling-vanhemmuutta. Tunnen myös heitä. Ja tiedän tuon keskustelun curling-vanhemmuuden ympäriltä.

Sinun tyttösi on vielä niin pieni, ettei hänellä ole keinoja käsitellä asiaa tai toimia itse, siispä hän tarvitsee aikuisen tukea.

Olen samaa mieltä siitä, että vastuu siitä, että kukaan ei jää leikkien ulkopuolelle päiväkodissa, on hoitajilla. Ryhmässä toimimista ja toisten huomioonottamista on opetettava arjessa lapsille.

Toivottavasti tyttäresi saa ystäviä, joiden kanssa on yhteisiä juttuja. Toivottavasti hänestä myös kasvaa ihminen, joka osaa toimia ryhmässä niin, ettei ketään jätetä tahtomattaan ulkopuolelle.

OP

Ripu kirjoitti...

OP: Lämmin kiitos sinulle kommentistasi. Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten pahoillani olen kiusatuksi joutumisestasi. Lapset osaavat olla julmia. Toivon todella, että kouluissa ja varhaiskasvatuksessa kiinnitettäisiin erityisen paljon huomiota siihen, ettei kenenkään tarvitsisi joutua kiusaamisen uhriksi.

*Laura* kirjoitti...

Minusta se, että pyrkii ehkäisemään lapsensa kiusatuksi tulemisen (mielestäni leikeistä eristäminen on kiusaamista ja siihen pitää puuttua), ei ole curling-vanhemmuutta. Totta kai äiti suojelee lastaan tällaisissa tilanteissa, niin minäkin teen.

Tosiaan, ensi viikko on uusi viikko, ja eiköhän se siitä! <3

Ripu kirjoitti...

Laura: Iso kiitos. Toivotaan, että ensi viikolla kaikki ovat kavereita keskenään eikä kenellekään sanota ei. Tämä pätee myös isojen maailmaan. :D

Anonyymi kirjoitti...

Laura on oikeassa, leikeistä eristäminen on kiusaamista. Tytöt kiusaavat eri tavalla kuin pojat. Tytöillä kiusaaminen on ehkä hienovaraisempaa, eristämistä, ilkeitä juttuja jne eikä tyttöjen kiusaamistapoja aina ole edes huomattu tai pidetty kiusaamisena toisin kuin poikien tapaa kiusata, joka on suorempaa.

Ellen väärin muista, on ihan tutkimuksiakin siitä, että pitkäänkin kestävä kiusaaminen voi alkaa jo päiväkodissa, vaikka koulukiusaaminen on saanut suuremman huomion. Suomessa kiusataan päiväkodissa, koulussa ja työpaikoilla.

Nollatoleranssi on tutkijoiden mukaan ainoa oikea tapa suhtautua ilmiöön.

Mutta, toivotaan, että uusi viikkko tuo uudeet leikit. OP