perjantai 25. kesäkuuta 2010

Mustaakin mustempi laatikko vai onko sittenkään?

Sain idean tähän kirjoitukseen Project Mamalta, mutta sattumoisin olin tätä asiaa pohdiskellut viime päivinä itsekin. Varoitus, tämän kirjoituksen sävy on synkkä. Niin ainakin oletan, sillä tämä elämä tuppaa jakamaan sellaisia kortteja, että on syytä hieman varautua mitä saattaa tapahtua.

Rakas äitini on sairastunut suhteellisen nuorena vakavaa neurologiseen sairauteen ja tämä salakavala sairaus hiipi hiljakseen vieden äitini mukanaa. Tunnen pahaa mieltä ja huonoa omaatuntoa siitä, että en tajunnut, mistä oli kysymys. Äiti sai diagnoosin vasta, kun ei ollut enää epäilystäkään siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Nyt äidin poismenon pelko on osa elämääni. Sitä kuitenkin toivoo, että se hetki ei vielä tulisi ja sitä pelkää silti. Sitä toivoo, että kunpa ei koskaan tarvitsisi omista läheisistään luopua, mutta jotenkin ajoittain uskaltaa tukeutua siihen ajatukseen, että asiat tapahtuu niinkuin niiden pitääkin tapahtua, vaikka se epäreilulta välillä tuntuukin.

Takaisin mustaan laatikkoon... Tiedossani siis on, että minulla on vifti-vifti chances myös ko. sairauteen, joka tarkoittaa myös sitä, että sairauden edetessä en kykene hoitamaan asioitani ja olen täysin riippuvainen toisten antamasta hoidosta. Huh. Tätä asiaa ei oikeastaan mieti aktiivisesti, mutta ajoittain se tulee esille ja miettii, että kuinkahan paljon tässä on jäljellä. Miten siihen voisi varautua?

Toimenpiteet:
-Varaa kivoja muistoja, kuvia, päiväkirjoja (harkinnan varaisesti..) tähän laatikkoon. Kirjoita kirjeitä läheisille. Juhannus 2010, ollaan kotona ja ajattelin kirjoittaa yhden kirjeen, jota sinä saat lukea nyt, kun minä olen sairastunut. Aika rankkaa, mutta toisaalta voisi olla ihan kiva idis.
-Niitä toivomuksia. No niin, mitä teidän pitää sitten tehdä.. Onpa melkoisen hankalaa antaa tällaisia ihan absurdeja ohjeita, mutta kokeillaan:
-Jos väitän jotain asiaa todeksi, hyväksykää se, älkää yrittäkö joka kerta korjata, niinkuin minä usein äidilleni tein, tiedän jälkikäteen sen vain ahdistaneen häntä enemmän. Toivon siis kärsivällisyyttä. Paljon.
-Koettakaa ymmärtää, että mitä tahansa tapahtuukin, se johtuu siitä viheliäästä sairaudesta, joka helposti sairastuttaa kaikista lähimmätkin. Yrittäkää olla surematta liikaa. Tälle kun ei voi mitään (ellei lääketiede ole ehtinyt löytämään lääkettä).
-Minua ei tarvitse hoitaa kotona, vaan siellä, missä jaksatte minua tulla tervehtimään.
-Kiitos, eikun ISO kiitos, kun jaksatte. Saatte myös olla vihaisiakin. Kyllä itseänikin varmaan ottaa välillä aika rankasti päähän tai sitten ei, en tiedä.

No niin. Siinäpä tulikin vaadittua jo aika paljon. On kyllä melkomoista. Jotenkin tässä kohtaa en osaa toivoa minkälaiset hautajaismenot olisi mieluisimmat, silloin tämä musta laatikko muuttuu tosi mustaksi. Siitä ei oikeastaan ole edes kyse.

Edelleenkään tässä ei tiedä mikä se lopulta kohtaloksi koituu. Riskit on, mutta niin niitä on ilman tuota ennustustakin. Tätä pitää vielä jatkaa toisena päivänä (ehkä useampanakin) ja toisessa foorumissa. Tämä oli vasta draft, harjoitusversio. Voisikohan sitä toivoa, että antakaa minulle suklaata aika ajoin? Kyllä sitä omaan laatikkoonsa saa laittaa mitä tahansa toiveita.

Ei tämä nyt niin ahdistavaa ollutkaan. Hymyä. :)

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Juhuu!

Hei mikä päivä! Ihanalle Äidilleni syntymäpäiväonnitteluja, ihanalle miehelleni hyvää kesälomaa ja onnea uralla etenemisestä! On hyvä olla apulaisrehtorin rouva ja onnea ihanalle minulle, sillä onnistuin taas välttämään työhön menon, sillä hurmaustaitoni ovat ilmeisen huipussaan, koska sain Helsingin yliopistosta opiskelupaikan.

Jeiii... Tarina tosin kertoo, että pääsykokeesta palattuani tirautin ison itkun, koska annoin itsestäni täysin sekopäisen olen-ollut-kotiäitinä-yli-kaksi-vuotta-enkä-tiedä-nykymaailman-menosta-yhtään-mitään-mutta-tiedän-missä-Postimies-Pate-asuu-ja-mikä-sen-kissan-nimi-on kuvan. Suunnittelin myös elämäni sekä muun perheeni elämän siten, että lapsi tarhaan ja äiti töihin sitten syksyllä. No lapsihan sai aivan uskomattoman päiväkotipaikan Eiran sydämestä ja äiti.. niin äiti ei vielä saanut työpaikkaa, mutta selvästikään ei pitänyt saadakaan, koska sai opiskelupaikan.

Nyt täytyisi vaan käynnistää elämien suunnittelu uudelleen ja hakea lapselle aivan ihanan once-in-a-lifetimen tarhapaikan tilalle kerhopaikkaa, koska tarvetta tälle tarhapaikalle ei ole. Turha tietysti kuvitellakaan, että koskaan enää tyttäreni kyseiseen tarhaan pääsisi uudelleen, mut minkäs teet.

Elämä heittelee välillä häränpylleröitä. Se on kaikessa kaaosmaisuudessa toisinaan ihan hauskaakin.