Hidden treasures

Nämä aarteet majailivat tänään sohvan alla imurin sinne kurotellessa. Äläpä vihjaile siellä, ei nimittäin vois useammin imuroida, kun edellisestä sohvanalustyhjennyksestä on hädin tuskin pari päivää. Tämäkin imurointifrekvenssi hipoo mielestäni jo jonkun kireänsiivouspirkon mittoja, vaikka tämän kireämpää tapausta saa etsiä (vrt. kuin neulaa heinäsuovasta). 

Aarteidenomistajia ei tämä asia pahemmin paina:

Neljävuotias: Älä äiti jaksa, chillaa.
Yksivuotias: Tillaa.

Mitäs sanotte, enkö jaksa ja tillaan? Itseänikin huvittaa ainaiset puhinani, että nämä kyllä joutuu imurin kitaan, kun lapsetkin tietävät, että tuo nakki ensinnäkin jäisi poikittain sinne kammottavaan putkeen eikä Tuhkimon kenkä ikikuunapäivänä mahtuisi imuriin. Uhkailullani ei ole minkäänlaista pohjaa.

Lapsiani ei myöskään kiinnosta.  

Yksivuotias systemaattisesti pudottaa kaiken kädestään eikä reagoi komentoihin nosta ja vie paikoilleen - ainakaan vielä. Eikä tule muuten reagoimaankaan. Actiemelit kun on hörpätty, purkki löytyy poikkeuksetta jostain olkkarin pöydältä, tai lattialta, josta se kierähtää sujuvasti sohvan alle. Ajoittain se tosin korjautuu roskikseen, kun aloitan puhinani tiedustelemalla, että onkos tuossa roskapönttö, onko? Häh? Tuo Actimelin nauttiminen alkaa keittiöstä ja se olisi myös tarkoitus juoda loppuun siellä keittiössä. Jostain syystä, näin tapahtuu harvoin. Lapsi on vaeltanut purkkeineen olkkariin, napannut läppärin, hakenut Yle Areenasta päivän ohjelmat ja alkanut nautiskelemaan ohjelma-annista - sekä välipalastaan. 
 
Onko tässä omena ei puusta kauas putoa -läpändeerukselle sijaa? Ettei olisi kuitenkin ihan itsetutkiskelun paikka? Enkö muka itse koskaan syö (suklaata) läppärin äärellä? Onko reilua vaatia lasta aina toimimaan oikein ja eristämään kaikenlainen herkuttelu keittiöön, jos itsekään ei niin tee? Voileivät sitä paitsi maistuvat huomattavasti paremmalta sohvalla syötynä vai voitteko kiistää tämän väittämän?

Ehkä mä vähän tillaan, enkä jaksa - ihan joka asiasta.