sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Paluu arkeen

Hoh hoh hohhoijaa!

Joulupukki on käynyt ja vähitellen palaamme arkeen.. tosin vielä kaksi ja puoli päivää mummoloita, mutta uudeksi vuodeksi kyllä karkaamme omaan rauhaamme! Ooo sitä onnea. Lahjoja tuli taas ihan tajuton määrä, ihania - kiitos rakas sisko, Sinä se et koskaan petä!!! Mieskin yllätti ja nyt on tulossa sitten jotain kauneushoitolajuttuja kans. Thanks Joulupukki, kun kuulit toiveeni!!! Mieskin sai vanhusten tyynyn lisäksi muutaman paketin.

Lapsi sai järkyttävän vuoren paketteja eikä edes jaksanut kaikkia aattona repiä auki. Ihanien asujen lisäksi pukki kantoi lapselle keinuvaa pingviiniä, kännykkää, perässä vedettävää kirahvia, nukkea, räksyttävää ja kävelevää koiraa ja niin edelleen, joten tilava kaksiomme repeää viimeistään nyt liitoksistaan. Lahjat ovat ihania, mutta kuka idiootti on keksinyt sitoa lelun tuhannella rautalangalla kiinni paksuun pahviin? Ennen kuin se on siitä saatu irti, on siltä hyvinkin voinut irrota pää ja muita raajoja, koska purkaja on saanut takuuvarmasti hermoromahduksen.

Lapsi on myös oppinut nousemaan seisomaan ja tekee tätä myös joka aamu viimeistään kello kuusi silmät ristissä eikä suostu asettumaan takaisin nukkumaan ennen kuin on vähintään kolme varttia kiipeillyt äidin ja isän yli ja seinää vasten eivätkä äiti ja isä tietenkään voi nukkua, koska lapsi siinä tapauksessa tippuisi pää edellä lattiaan. Great. Tästä seuraava vaihe lienee se, että lapsi oppii kiipeämään joka paikkaan ja heittäytymään sieltä itsenäisesti pää edellä lattiaan. Ihanaa uutta vuotta siis!

lauantai 20. joulukuuta 2008

Jolly Xmas

Ho-ho-ho-hou!

Olemme lapsen kanssa viettäneet kuta kuinkin viimeiset pari viikkoa Stockmannilla ja sen lähiympäristössä haalien pukin konttiin kuuluvia tavaroita. Ensimmäiset päivät ovat ns. huuhailua, jolloin etsiskellään, pohdiskellaan, vertaillaan. Tiimalasin hiekka kuitenkin hupenee livakasti siten, että viimeiset kolme päivää semipaniikissa haalitaan kasaan jotain. Miten tää on tämmöstä? Kerroin lapselle tänään, että se on nyt sitten niin, että huomenna lähdetään mummolaan eikä vähään aikaan tulla tänne kaupoille. Siis ettei tuu vierotusoireita.

Meidän perhe on siirtynyt selkeästi keski-ikään lahjojen suhteen. Aiemmin pukinkonttiin on kannettu kasvohoitolahjakortteja, makeita kenkiä, vaatteita ynnä muita ihanuuksia, vaan tänä vuonna Mieheltä loppuvat niskasäryt kun seinään, sillä hän saa pötkötellä uudella Tempur tyynyllään. Voiko muka joku rokkidvd olla parempi vaihtoehto, hä? Tämä äiti puolestaan on valittanut, että ei pääse koskaan jumppaan, niin nyt on pukki tuomassa äidille ikiomaa jumppasalia kotiin (lue: Wii Fit). Ei siis mani-tai pedikyyrejä tahi aromaattisia hierontoja, vaan hyötyä hyödyn perään. Torta på torta, kuten eräs nimeltä mainitsematon Herra IsoHerra Konsulttitoimistosta tapasi sanoa.

Siis toki edellä mainitut artikkelit ovat erittäin hyödyllisiä eikä ainakaan mitään rahan hukkaa (ja kukahan tämänkin oikein määrittelee), mutta täytyy sanoa, että kyllä vaan pieni ihminen minussa toivoo pukin kuulevan ja tuovan jonkun ihanan kauneushoidon... Please Joulupukki, kuuluuko? Ja onhan se niin, että on kyllä melko hanurista, jos ei tuu muuta kun joku hikinen Tempur (siihen on sitten parempi olla kuolaamatta, kun eihän sitä Nasa-materiaalia saa edes pestä!) Onneksi Stocka on vielä auki.

Joyeux Noël!

lauantai 6. joulukuuta 2008

Itsenäistyminen

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Täällä juhlitaan itsenäisyyttä ihmettelemällä, kun Lapsi osaa nousta istumaan! Party party party! Niin ne vaan itsenäistyy nuo vauvatkin. Ossaavat ite jo tehä kaikenlaista. Nyyh. Onhan se hienoa, mutta se aiheuttaa toimenpiteitä. Ohjelmassa on täten pinnasängyn tason laskeminen, sillä tätä menoa neiti ei sen sisuksissa kauaa pysy.

Kulunut viikko on muutoinkin historiallinen, sillä tämä äiti myös itsenäistyi ja kävi nauttimassa improvisaatiokyldyyristä. Tuli myös nautittua alkohoonii! Kyllä vaan ja on myönnettävä, että taitoni olivat ruostuneet merkittävästi - edellisestä baarireissusta aikaa 1,5 v... Ensinnäkin tämä kultturinen miljöö, jota myös baariksi voi kutsua aiheutti minulle suuren järkytyksen, kun sen uumenissa kansalaiset vetivät savukkeitaan antaumuksella. Eikö tämä ole kielletty lailla? Tästä rikkeestä närkästyneenä haeskelin mukavan näköistä istuinta (lue: sohvaa), joka oli jo kaapattu toisten käyttöön. Hmpf. Siis apua, baarissa ei nimittäin voi (lue: jaksa) vain seisoskella. Baarijakkarat sai nyt luvan kelvata.

Kohtaus baaritiskillä: "Juu hei vaan, mitäs siidereitä teiltä löytyy? - Oookoo. Ai pulloissa vain goulden käppiä..." Sitä seurasi melko hämmentävä laini: "Onko mahdollista saada puolikas tuoppi?", johon hämmentynyt baarinhoitaja totesi: "HÄH?", johon perheenäidin jumahtaneesta roolista rimpuileva minäni totesi: "Unohda. Pistä TUOPILLINEN sitä kroumooria sitten."

Onneksi oli ne baarijakkarat, sillä kroumoori oli vahvaa ainetta ja onneksi kyldyyritapahtuma kesti kaksi tuntia, muuten ei olisi ollut kotiin menemistä. Huhhuh pitää ottaa ens kerran sitä goulden käppiä ihan vaan puteli, niin ei mee ihan överiks. ;D

tiistai 2. joulukuuta 2008

HYVÄÄÄÄ HUOMENTA!

TipTap!

Joulukuu on päässyt yllättämään tämän jouluun yleensä niiin hurahtaneen henkilön. Tähän aikaan vuodesta ovessa on tavallisesti kranssi ja jouluvalot ovat paistaneet jo kuukauden päivät, vaan ei tänä vuonna. Jotenkin sitä ei nykyään meinaa keretä mukaan mihinkään.

Tänään tosin aloitin joulupukin avustamisen, mutta kiitos siitä kuuluu Bobon ystävämyynnille, joka nyt vain sattui tälle päivälle. Ystävämyynnissä tapahtui ns. hullaantuminen, kun kaikki oli olevinaan niin edullista, niin kassalta päästyäni laskin neljään kertaan miten menikin niiiiin paljon rahaa. Käsittämätöntä, koska kaikki oli niin edullista.

Lauantain onnellisesti päättyneen piilolinssiepisodin jälkeen, päätin illalla vaan olla tekemättä varsinaisesti mitään ja parannella punaista silmää. Ajattelin, että ehdin sunnuntaiaamuna vielä touhuta kaikenlaista puolilta päivin saapuvia vieraita varten. Lapsi heräsi tapansa mukaan hieman kuuden jälkeen ja nousi isänsä kanssa aamupuurolle ja leikkimään hetkeksi. Jatkoimme kaikki vielä unia puoli kahdeksan aikoihin. Normaalisti eli aina eli yleensä joka ikinen aamu lapsi herää viimeistään puoli yhdeksän. Heräsin siis lapsen herätykseen ja samalla tsekkasin puhelimesta kellonajan. 10.45! EI-OO-TOTTA. EI-OOOOO-TOTTA! HERRANJESTAS-MITEN-PALJON-KELLO-ON! APUA-APUA-APUA-APUA! Ramppaan ees taas hokien miten paljon kello on, kun Mies päivittelee, että kai nyt herätyskello on tämmöisenä päivänä herättämässä. AI MITEN NIIN??? Miten minulla olisi herätyskello herättämässä, kun en ole moista kahdeksaan kuukauteen todellakaan tarvinnut?

Normaaliaamuna (hei haloo! Olisko muka lapsi nukkunut noin kauan normaaliaamuna???) olisin haukotellut ja venytellyt ja todennut, että mahtavaa, että nukuttiinkin näin pitkään, mutta nyt sitä sitten paniikissa säntäilin ees taas. Silti kolmessa vartissa ehdin suihkuun, pesin ja kuivasin hiukset, meikkasin, pukeuduin (liian tiukkoihin farkkuihin), syötin lapselle lounaan, tungin kuivat vaatteet narulta kaappiin (okei en viikannut, siitä ei saa siis pisteitä). Mitähän vielä? En tainnut muuta ehtiä. Pretty darn well though. Päätäni alkoi kuitenkin särkeä jossain vaiheessa ja se aikaisemmassa elämässäni johtui yleensä siitä, että olin nauttinut liikaa punaviiniä tai sitten olin nukkunut liikaa. Tässä tapauksessa jälkimmäistä vaihtoehtoa on syyttäminen.

Nyt täytyy lähteä vielä laskemaan, että miten niistä niiiiin edullisista vaatteista tulikin niiiiin iso lasku.

lauantai 29. marraskuuta 2008

Ei tällaista vaan tapahdu

Kukvel!

Onpahan ollut päivä - sitä tulin ihan tänne kertomaan. Vietimme koko päivän kaupungilla ostoksilla. Mies oli lupautunut mukaan, koska vaatteiden sovittelu on jossain määrin haasteellista lapsen kanssa. Olin todennut aiemmin, että lauantai ei saata olla paras päivä ko. aktiviteetille jokusen muunkin ollessa samoilla asioilla, mutta tänään mentiin. WRUUUM! Tuloksena: sovittamattomia vaatteita, jotka sitten kuitenkin yllätyksekseni sattuivatkin sopimaan! Kannatti valita vähän reilumpi koko...

Vauvauinti painoi vielä päälle ja Mies ehdotti josko hän skippaisi sukeltelut ja siivoisi kotona. Käy. Allekirjoittanut oli jo ovella menossa, kun tajusi, että hei meikit on naamassa - uimakoulun säännöt nimittäin kieltävät meikit. Jos ei jotain hygieniasyytä huomioida, niin ehkä ne ovat miettineet, että jotkut mammat voisi vetää överiksi halutessa huomiota naamariin eikä selluliitteihin. Vauvauinti ei varsinaisesti ole mikään missikisamiljöö. No tää vetää siinä kiireessä piilareita silmiin ja jotenkin toinen piilari meni rikki SILMÄSSÄ. No ei paniikkia, poistin silmästä piilarinriekaleen ja tunsin, että ei tainnu ihan koko piilari lähteä. Kello raksutti ja silmää kutitti. EI OLE MAHDOLLISTA. Mies käski rauhoittua ja minä en rauhoittunut, vaan maalailin jo kauhukuvaa lauantai-illasta Marian sairaalan päivystyksessä. Not a pretty sight. Joku toinen olisi skipannut vauvauinnit, mutta ei tämä äiti. Eikun uimaan roska silmässä. Ei tää nyt oo mitään johonkin synnytykseen verrattuna. Pulipuli.

Palasimme kotiin vajaa pari tuntia myöhemmin ja olin edelleen kauhuissani mahdollisesta kohtalostani jonkun huumehörhön seurassa. Päätin, että jo se on perhana, että se lämpäre saadaan pois silmästä. Mies toimi apurina "Joo no en mä voi tehdä mitään, kun sä et anna mun kattoo." Miehen jättiläissormi verkkokalvollani ei nyt satu olemaan mitenkään erityisen mieluinen kokemus. Olin jo luovuttamassa, koska olin vakuuttunut, että se sucker oli mennyt jonnekin silmän taakse piiloon eikä todellakaan aikonut tulla pois. Lisäksi silmäni ei jatkuvan sorkkimisen tuloksena ollut kovinkaan kivannäköinen, niin just silloin paikallistin kadonneen palasen ja sain sen vielä onnekkaasti poistettua. Hallelujah! MUTTA EIHÄN TÄLLAISTA VAAN TAPAHDU KENELLEKÄÄN! IKINÄ!

torstai 27. marraskuuta 2008

Kuka vei mun vauvan?

Se on terve tai itse asiassa ei ole. Mies on kotona sairastamassa ja lapsi on jo toistamiseeen nuhassa kuukauden sisällä. Myös allekirjoittaneella on kurkussa karheutta ja nenässä tukosta, mutta äidit kärsivät sen suurempaa meteliä nostamatta.

Rakas lapsi täytti taas yhden kuukauden lisää. Nyt on mittarissa kuukausia jo kahdeksan. Käsittämätöntä. Ei voi olla, koska mä olen jarrutellut liikuntaharrastusten aloittamista vaan siks, koska mitään vatsalihaksia ei saa tehdä vasta kun puoli vuotta synnytyksestä eikä silloin kannata tehdä muutakaan. No nyt se puoli vuotta ja pari kuukautta siihen päälle on menny - kenenkä suostumuksella, kysyn vaan! Sanomattakin selvää on se ettei vatsalihaksia saati muutakaan ole tehty!

Ei ole montaa viikkoa kun Miehen kanssa ihmeteltiin, miten ihana ja sopeutuvainen meidän lapsi on, ei tyhjästä marise eikä itke laisinkaan jne. jne. Se oli suuri virhe, sillä kun se 8kk täyttyi, niin yhtäkkiä tämä ihana sopeutuvainen meidän lapsi marisee täysin tyhjästä ja itkee pienestäkin vastoinkäymisestä. Lapsi on niin omapäinen, että jos häneltä hienotunteisesti poistaa suusta sähköjohdon, haarukan tai muun erittäin vaarallisen artikkelin siitä seuraa todellinen hell and high water. Ja kenenkä suostumuksella, kysyn vaan!

Voisi luulla, että äidin egoa hivelee se, että on lapselle maailman tärkein olento, mutta siinä vaiheessa, kun ei voi leikkiä äidin vieressä, vaan ainoastaan sylistä käsin eikä äiti saa ottaa sivuaskeltakaan, niin voin kertoa, että tästä on hively kaukana. Nyt äiti miettii kuumeisesti millaiset traumat aiheuttaa lapselleen lähtemällä teatteriin muutaman päivän päästä. Eikä auta yhtään kommentit, että ei se itku ketään tapa ja kyllä se siitä sitten rauhottuu ja pälä pälä.

Nyt täytyykin lähteä katsomaan nukkuvaa vauvaa, ettei äitiin iske eroahdistus.

torstai 6. marraskuuta 2008

Oujee Oubama

On se onni, että on sielu saanut rauhan, kun saatiin Ameriikalle kunnon mies puikkoihin. Ne kunnallisvaalit meni kun menikin ihan skutsiin. Huom. olen asunut 2,5v tsadissa - alkaa kato vaikuttaa tähän lingoonki... kato hei. NIIN se mun ehdokas ei sit menny läpi, et kyllä kannatti tarpoa tuulessa ja tuiverruksessa. No puolueelle propsit kuiteskin, että ei ihan turha reissu. Ääh, laiha lohtu. Ameriikan vaalit kuitenkin meni niin kuin piti. Nyt tässä saa sitten sydän kylmänä pelätä ettei kuitenkaan kävis niinkun Kennedille. Let's hope not.

Isänpäiväkin lähestyy ja alkaa olla aikamoiset valmistelut ilmoilla. Paineita ei yhtään lisää päivänsankari itse, joka on viimeiset seitsemän kuukautta hehkuttanut miten mahtavaa on, kun kohta on isänpäivä. Ystäväni totesi, että aikoo antaa miehensä katsoa urheilua telkusta, koska hän sai äitienpäivänä kuunnella haluamaansa radiokanavaa autossa. Fair enough. Täällä sen sijaan on jo viikkotolkulla juostu ympäri kaupunkia etsimässä täydellistä lahjaa - joita on siis useita. Ja jo se on perhana, jos ei paketit miellytä!

Nyt onkin palattava suunnittelujen pariin ja vähitellen myös toteutuksen, jotta iskä saa ihqun päivä. LOL. XXXX.

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Läpi roudan ja viiman

Hehei!

Tässä sitä nyt jännätään vaalivalvojaisissa. Jos ehdokkaani ei tule valituksi, niin voin sanoa, että saattaa hiukan ottaa päähän, nimittäin tämä velvollisuudentuntoinen kansalainen vietti tuolla rakinilmassa hetkiä jopa useaan otteeseen tänä suurena vaalipäivänä. Aamupäivällä kärräsin tyttäreni Meilahteen uimaan (Mies ei lähtenyt mukaan, saati nostamaan vaunuja ratikkaan, koska ei kato voi kun nuha vaivaa. Olen kyllä samaa mieltä, että nuhassa ei apuun lähdetä). Minun karmalla ratikat on aina niitä antiikkiversioita, kun vaunuilla niihin olen pyrkimässä.

Lapsiparkaa itketti, kun tuuli ja sade piiskasi vaunuja ja äiti säikytteli normaalista poikkeavalla outfitillä, mutta kun on se kolkyt plus mittarissa ja etenkin kun on äiti, niin sitä alkaa pitämään huolen siitä, että rintatulehdukset pysyy loitolla - niin ja nuha! Tää äiti oli varustautunut muun muassa Hai-saapikkailla, lämpimällä tikkitakilla ja yli puoli henkilöä peittävällä sadetakilla - EIKÄ MUUTEN MILLÄ TAHANSA SADETAKILLA: Mies on saanut joskus kaveriltaan festaritakikseen Suomen Postin sadetakin ja minä sain tänään vaalipäivänä kunnian pukeutua siihen. Ja mitkä heijastimet siitä löytyy.Vouvouvou!

Palasimme uintireissulta ja suunnitelmissa oli lähteä koko perheen voimin äänestämään. Oi että sitä sitten oltaisi muisteltu, kun tytär on äänestysiässä, vaan Mies edelleen vetosi nuhaansa (Mies on viisas mies. Hän tietää, että kyllä vaimo hoitaa asiat, jos hän ei jaksa tai siis korjaan pysty, koska on sairas). Lisäksi Mies vetosi siihen, että Makuunin leffat pitäisi palauttaa. Niin ja minä saisin kunnian äänestysmatkallani tehdä tämän toiminnon. Great. Nappasin tyttären ja vedin Postin rotsin niskaan ja astuin myrskyn silmään. Yllätyksekseni vaunuja työnnellessäni omaksuin PostiPaten identiteetin ja työnsin postikärrejäni suorastaan antaumuksella. Satoi tai paistoi posti on jaettava. Tuuli vinkui korvissa mutta tämä Pate hoiti leffat Makuuniin ja antoi äänensä, jotta voi sitten rauhassa marista, jos kodinhoidontuki tai lapsilisä ei nouse.

Nyt jännätään kannattiko lähteä myrskyn vietäväksi vai ei!

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Ikuinen kotiäiti

Kaching!

Vierailin vastattain muutamilla työpaikkasivuilla. Klunks. En siis tod. aio palata työelämään kovinkaan pian, mutta kunhan kurkistin. Vähitellen ihmiset ovat alkaneet kysyä, milloin aion aloittaa työt. En koskaan, haluaisin todeta. Minulla ei nimittäin ole minkäänlaista hinkua mihinkään töihin. En tajua niitä äitejä a.k.a ura-äitejä, jotka hokevat olevansa parempia äitejä, kun saavat olla muualla kun kotona. Excuse me, valhetta sanon mä. Kuka mukamas on mieluummin töissä kuin kotona ja etenkin, jos kotona on oma ihana jälkeläinen? Vastaus: Joku ihan täysin kaheli ihminen. Sitäpaitsi eihän mekään lapsen kanssa olla aina vaan kotona. Päästään Stockalle ihan tosta ja milloin vaan. Mä en kyllä koe tarvetta moiseen marinaan. JA minulla on kyllä elämässä sisältöä ihan ilman jotain avokonttorituomiota.

Olen vielä ns. vanhempainvapaalla. Melko omituinen titteli tuokin, kun vapaa on siinä vanhemmalta aika lailla hukassa. Joo joo tässäkin viitataan alunperin työpaikkaan, tuohon jokaisen ihmisen imaisevaan loukkoon, jossa väännetään aamusta iltaan - oli sitä työniloa tai ei - ja viikonloppuna nollataan (lue: otetaan grogia), että TAAS jaksetaan aloittaa sama ruljanssi. Niin ja niitä hemmetin lomia odotetaan kuin kuuta nousevaa. No thank you, sanon minä.

Olen ymmärtänyt, että Suomen Kansaneläkelaitos ei ihan hirveesti tue kotiin jäämistä tämän vanhempainvapaan jälkeen ja taasen eräät henkilöt kokevat tärkeimmäksi asiakseen päivitellä sitä, että mitenkähän me oikein pärjäämme, kun ed. main. instanssi ei kovin anteliaalla kädellä Stockan reissujamme kustanna. Pitäisikö tässä alkaa olla jotenkin huolissaan? No ei. Minulla on nimittäin sopimus - tosin vielä salainen sellainen - Suomen Veikkaus Oy:n kanssa ja olen suunnitellut toimittavani heille lottokupongin. Ja avot loppuu päivittelyt! Rakas anoppini (tähän sanapariin ei kovin usein törmää) tosin jokin aika sitten totesi melko vakavalla äänensävyllä, että suunnitelmani ei ole hänen mielestään kovinkaan pomminvarma. Siis miksei ole? Ainahan joku voittaa, simple as that. Kyllähän tässä saisi päivänsä kulutettua voivotellen, että rahat loppuu, mutta onneksi on tämä mahtava suunnitelma. Tadaa!

torstai 9. lokakuuta 2008

Naatti

Hö!

Tässä sitä vaan naputellaan, kun pitäs olla pakaasit valmiina syyslomaa varten. Ei vaan ole. En jaksa pakata. En sitten millään. Nytkö se sitten iski se karmea väsymys ja univelkojen maksun aika? Puoli vuotta ilman kokonaisia yöunia. Nytkö siitä maksetaan? Ilmeisesti tää ei ole sitä, koska jaksan tässä kuitenkin naputella tyhjänpäiväisyyksiä.

Palasimme etelän lomalta maanantaina ja selkeesti jokin jetlag on päällä, vaikka aika ei muuttunut minuuttiakaan mennessä taikka tullessa. Lapsi käyttäytyi kolmenkympin helteessä erinomaisesti. Olen tosi ylpeä hänestä. Ei siis mitään syytä väsymykseen.

Huomenna pitää hypätä junaan ja matkata mummoloihin. Mietin vain, että mitenkähän sitä jaksais. Oikeesti kyllä väsyttää, koska olen vakavasti ajatellut skipata Stockan Hullut Päivät ja in my case, se on jo vakavaa.

Pakko ottaa suklaata ja lähteä sohvalle, koska nyt kyllä väsyttää niin paljon, että ei oikein muuta voi. Jos ei jaksais suklaata syödä, niin sitten pitäis jo soittaa ambylanssi. Onneksi tää ei siis ole mitään vakavaa.

tiistai 23. syyskuuta 2008

Huono äiti part II

Kukvel!

Lapsi on unilla ja äiti alkaa tilittää...
Kyllä vaan oli äiskällä kamala migreeni eilisen katastrofin jäljiltä, kuten arvelinkin (ks. ed. postaus). Serves me right, vaikkakin olen saanut osakseni paljon myötätuntoa, sillä se on kuulemma niin, että kaikki lapset putoavat jostain. No sepä helpotti. NO EI TOD. Varmaan kannan tätä kamalaa syyllisyyden taakkaa harteillani tuomiopäivään saakka.

Olen nyt kuukauden ajan antanut lapselleni maidon kyytipoikana kasviksia lounaaksi ja dinneriksi sekä puurot aamu- ja iltapalaksi. Kuten kunnon äidit, niin myös minä, surauttelin bataatit, porkkanat, perunat ja kukkakaalit sileiksi silkkisooseiksi ja kun sooseja oli tehty seuraavaksi puoleksi vuodeksi ja keittiö oli kuin hävityksen kaupunki - mitä tekee kiitollinen lapseni? Kakoo ja oksentaa silmistä vesi valuen jopa pienimmänkin lusikan kärjellisen rakkaudella tekemääni luomuravintoa. Great. Ajattelin loogisesti, että selvän teki, lapsellani ei ole vielä herkkyyskausi, joten ei vaan ruoka vielä maistu. Kokeilin kuitenkin kaupan sosetta ja PADAM! sain lappaa sitä lapsen suuhun sen minkä kerkesin. No onpahan kerrankin jotain tehty pakkaseen (jotka saa heittää menemään vuoden päästä). Sanomattakin lienee selvä, että lapseni ruoka on valmista, kun siitä kuuluu naks-ääni.

maanantai 22. syyskuuta 2008

Huono äiti part I

No nyt se sitten tapahtui! Lapsi putosi sängystä - joo kyllä pää kopsahti. Voin kertoa, että äidille on takuuvarma migreeni tulossa. Heräsimme neitokaisen kanssa aamulla vaihtamaan kuulumisia ja kun tärkeimmät oli kerrottu, päätimme vielä köllötellä hetkisen. Äitihän sammui välittömästi, mutta etevä lapseni kääntyi hienosti masulleen ja siitä seurasi elämäni kamalin herätys. Ajattelin, että ei oo totta, mutta niin vain kävi. Lapsi oli pudonnut selälleen lattialle. Onneksi hän itki (kaikki oppaat sanovat, että "hyvä jos itkee" ja sitä taisin hänelle hokeakin, että itke vaan, itke, itke, itke!). Kaikki näyttää olevan onneksi kunnossa. Olen tietysti soittanut jo neuvolaan, anoppilaan, ystävälle, siskolle, you name it. Miehellekin yritin, mutta eräät käyvät töissä eivätkä vastaa puhelimeen. Murr.

On se vaan hirveä tunne, kun tuollaista tapahtuu. Ihan kamalaa. Huonoäitihuonoäitihuonoäiti. En tiedä pääseekö tästä huonoudesta ikinä irti. Lapsi saa kyllä nyt ihan takuulla FisherPricen uuden lelun ja Polarn o Pyretin veluuriasun, jota en raaskinut viikonloppuna ostaa. ENKÄ KYLLÄ ENÄÄ IKINÄ ANNA LAPSEN NUKKUA MEIDÄN SÄNGYSSÄ! Tai en ainakaan kovinkaan lähellä reunaa. Voi kamala.

Nyt lapsi on joutunut keskeyttämään päiväunensa lukuisia kertoja, kun neuroottinen äiti käy vähän väliä tökkimässä. Tämä on tosin lääkärin määräys eikä mitään neuroa. Ensi yönä ei myöskään nukuta, koska nuo kopsahdukset vaativat 24h seurantaa. Onneksi on kaapissa Cafe Brutalia eikä sillä että minua tässä tilassa nukuttaisikaan. Nyt sitä sitten yritetään jatkaa elämää huonon äidin leima otsassa.

sunnuntai 24. elokuuta 2008

Ja nimeni olikaan...?

Jassu!

En oo Kreikassa, vaikka voisin ollakin. On taas sen verran syksy. Plus mä oon niin middle-aged, että haaveilen Kreikasta enkä esimerkiksi jostain Argentinasta tai... tai jostain tällä hetkellä tosi coolista resortista, jota en edes osaa ajatella.

Come to think of it en osaa oikeastaan ajatella kovinkaan ihmeitä nowadays. (Tiedetään, tiedetään, että on ihan supercornia kirjoittaa joka toinen sana enkuks mut hei frankly I don't give a damn...) Anyyyyways piipahdin parisen viikkoa sitten tyttäreni ja hänen isänsä kanssa poliisiasemalla hakeaksemme passia esikoisellemme. Se on nimittäin niin, että yksi huoltaja ei riitä moiseen, vaan mahdollisten kidnappinkien estämiseksi molempien tulee olla paikalla. Tarina jatkuu. Vuoronumeromme oli 442 ja vuorossa oli 410. Minä olin luottavaisin mielin, että kyllä tämä tästä etenee. Mies ei ollut. Ja mies oli tällä kertaa oikeassa. Yhden numeron palveleminen kulutti elämästänne noin kaksikymmentä minuuttia, joten emme kauan ihmetelleet milloin vuoromme tulisi. Älykkäänä ihmisenä varasin internetistä ajan ja pyysin lapsen isältä vanhan kunnon valtakirjan, että pääsisimme passin hakuun ilman häntä. Voe ihime tätä teknolokioo.

No nyt sitä ollaan vihdoinkin passeja noutamassa - ja jonottamatta! Tosin hikisenä kuin pitemmänkin maratonin jälkeen. Lapsi on näet päättänyt olla viihtymättä vaunuissa ja haluaa, että hänet kannetaan - välimatkoista välittämättä. Myös aikataulutus on alkanut mättämään viime aikoina. Olemme joka paikassa just minuuttia ennen tai ihan jetsulleen sillon kun pitää. Tämä vaatii yleensä muutamia juoksuaskeleita. Neveeertheless...

Hain myös itselleni passia, koska olen eri niminen nowadays kuin vuonna 2001 myönnetyssä passissa (harmittaa ihan törkeesti, että vanhaa passia ei saa käyttää loppuun - aikaa olisi vielä kolme vuotta ja mikä tärkeintä - passikuva on ihan supa-hot unlike tulevassa passissa, joka tulee kantamaan kansissaan kuvan, jossa huomasin omistavani eri korkeudella olevat silmät ja vasemman hörökorvan. Onko vähän järkyttävää!). On se vaan eri kliffaa, kun ruumis muotoutuu ihan miten haluaa. Raskauden aikana nenä leveni ja jalka turposi. Fair enough (?), mutta ei siinä vielä kaikki. Ruumis päättää pitää kunnon pirskeet ja alkaa muuttelemaan jopa meikäläisen korvia, give me a break, will ya!

Lapsen täytyy olla paikalla hakemassa passiaan. Melko hauskaa. "Hei alas herätä nyt päiväuniltas, sun pitää nyt anoa itelles passi." Tarjoan henkkareiksi omaa ajokorttiani, johon virkailija toteaa, että tämä ei sit itsessään riitä, että aikoo kysyä multa joitakin kysymyksiä. Sopii. Lapsi hymyilee virkailijalle, joka ei malta naputella passianomuksia, vaan neuvoo lasta, ettei sitten kannata näytellä sitä passia kenellekään. No niin niihin kysymyksiin.

"Milloin menit naimisiin?"
"Naimisiin? 5.12."
"Ihanko totta? Täällä on kyllä ihan eri päivämäärä."
"Voi perhana. Tähänkö tää nyt palo. Millos mä oon sit menny naimisiin?"
Pari päivää heitti mun vastaus. Saan virkailijan vakuuttuneeksi, että koska olen ollut naimisissa vasta vajaan vuoden eikä vuosittaista hääpäivää ole vielä juhlittu, niin ei ole jäänyt muistikuvia dinnereistä ja paketeista jne. jne.
"Missä kaupungeissa olet asunut?"
Luettelen kaupungit ja virkailija jää odottamaan vielä yhtä. "Jaaaa...." Mulla ei vaan soita minkäänlaiset kellot, kunnes hän vinkkaa, että "ihan pienenä..." "Niinno joo ai siis se kaupunki, jossa oon syntynyt ja asunut ensimmäiset parikyt vuotta."

Siis kaamee ristikuulustelu. Ihmeellistä kyllä, muistin vanhempieni ja aviomieheni nimet ja jopa syntymäajat. Miehen sosiaaliturvatunnukseen tarvitsin vihjeeksi ekan numeron ja sit muistin ihan helposti. HAH! Kun kysymykset loppuivat, olisin toivonut niitä lisää. Tämä tarkoittanee sitä, että kotona pitäisi pelata Trivial Pursuittia enemmän. (Mies ei pelaa sitä enää. Olen liian monta viitosta pystyssä ja kuulemma suutun joka kerta, kun pelataan. Puolustuksekseni on sanottava, että vähemmästäkin rupeaa hermostuttamaan, kun tyyppi tietää kaikki vastaukset ja mun vuoro heittää on noin kolmen vartin kuluttua ja saan kuultavaksi jonkun "Mikä on Ugandan kansalliseläin?")

Passit ovat valmiina ensi viikolla (jos minulle sellainen myönnetään). Nyt sit vain retkeä buukkaamaan!



tiistai 12. elokuuta 2008

BIB

Aloha!

Kesä jatkuu, which is nice, koska tässä oli jo välillä viileää (jolloin myös oli sopivia vaatteita). Tapasin tänään ystävän, jonka kanssa emme ole tavanneet vuosikausiin. Se oli tosi kivaa. Tapasimme aurinkoisessa ie. kuumassa puistossa, jossa ystävä odotti kauniiseen kesämekkoon pukeutuneena. Allekirjoittanut hikoili farkuissa. Farkuissa, jotka ovat jotakuinkin ainoat housut, joihin mukavasti mahtuu. Joo joo Big is Beautiful (BIB) ja läskit on leppoisia. Tiedetään, tiedetään, mutta nyt alkaa jo tämä nautiskelu saada luvan olla loppusuoralla.

Kaikki synnytyksen jälkeiseen elämään liittyvät faktat eivät ole kohdallani päteneet laisinkaan: Raskauskilot jäävät synnytyssaliin (Herala, Kidman, Jolie-Pitt - vain mainitakseni muutamia), imetys laihduttaa ym. ym. jne. jne. Olen ottanut ihan rauhallisesti ja nautiskellut latteni korvapuustilla oikein hyvällä omalla tunnolla, mutta nyt kävi niin, että tässä oli jopa yksi kokonainen vuorokausi ilman suklaata eli selkeää dieettiä havaittavissa.

Nyt tää on jo ottanut selvää ryhmäliikuntatunneista ja heti ensi viikolla äiti ja lapsi aloittavat bailatinossa ja olis babyfittiäkin tiedossa (ideana siis, että äiti olis fit eikä niinkään beibi). Syyskuussahan alkaa uintikin, että kohta sitä ihmetellään, kun vaatteet ihan roikkuu päällä! Think Positive man!

tiistai 29. heinäkuuta 2008

Räveltäjä

Huh hellettä!

Tätä sitä on odotettu koko kesä ja maristu, kun on kylmä, niin nyt ei oo kylmä ei - tää kämppä on kun pätsi. Nyt vuorossa hirvee valitus siitä, että kyllä on ihan tuskaa tää kuumuus. Hyrrät pyörii yötä päivää ja hiki valuu. Kyllä on mahtavaa.

Lapsimaailmaan kuuluu edelleen vaan yhtä suurta ihanuutta ja vähän surkuttelua siitä, että meidän pikkuinen nakero kasvaa ihan tajuttoman nopeasti. Kuukaudet vaan vilahtelee eikä aikaa saa hidastettua millään. Toisaalta on huippua nähdä millainen karaktääri meidän neidolla on. Mies toteaa aina raivarin tullen tytön tulleen äitiinsä. Hmpf. Kyllä se vaan on hyvä ettei mikään nynny ole.

Allekirjoittaneen organisointitaidot ovat huimasti kehittyneet... ja sitten taas eivät ole. Taitojen kehittymisestä kertoo se, että valmistan joka aamu Bialetillani ihanat espressot - plus*a*bonus vaahdotan maidot ts. valmistan itselleni laten, luen Hesarin JA samaan aikaan seurustelen lapseni kanssa. APLODEJA!!!! Kyllä vaan lapsi on ihan tyytyväinen. Toisaalla lähes tulkoon kaikki mikä kulkee käsieni kautta putoaa lattialle! Esim. avaan guacamolepurkin ja onnistun pudottamaan sen avonaisena käsistäni matolle (bien sûr) ja mattoa putsatessani onnistun pudottamaan maton reunan kädestäni, jotta se koskettaa maton keskustaa värjäten senkin kauniin (tai kauhean - miten sen nyt ottaa) vihreäksi. Aurinkolasit ovat pudonneet käsistäni lukemattomia kertoja alaspäin asfalttiin (bien sûr), lapsen juuri desinfioidut tutit ja pullot putoavat lattialle - tietysti johtuu siitäkin, että ne ovat aivan törkeen kuumia, kun poimin ne kattilasta keittäytymästä....

Nyt vuorossa après sol tän mahtavan helteiden suoman ruskistuksen preservoimiseksi, nyt vaan toivotaan ettei tarvitsisi rasvailla lattiasta käsin, vaikka onko tuolla nyt juurikaan mitään merkitystä.

Post Scriptum: Mies pyysi tekemään sänkkärin, koska "Sinun voileivät ovat niiin hyviä, paljon parempia kuin minun tekemät." Leikkasin auki feta-tetraa ja onnistuin tökkäämään veitsen tetran läpi sormeeni (bien sûr). Tarina jatkuu: lähdin kiikuttamaan Miehelle erityisen hyvää voileipää ja matkalla pudotin tomaatit ja kurkut keittiön matolle. Olisikohan jo aika lähteä mattopyykille, vaikka onko tuolla nyt juurikaan mitään merkitystä?

tiistai 15. heinäkuuta 2008

Pilvessä

Heissuliveissuli!

Perheenäidit ovat ilmeisesti pilvessä. Se selittääkin sen ajoittaisen kaistapäisen toiminnan. Perheenäidin arki sujuu siis hienosti "pöllyssä" tai ei. Lapsi on päivä päivältä ihanampi eikä ihastelulle löydy rajoja. Hieman kyllä välillä ihmetyttää, jos vastaantulevat eivät syystä tai toisesta jaa tätä valtavaa ihastelujen uuta-ja-aata kanssani. Morons. En juostu hyväksymään, että "No kaikki vaan ei pidä vauvoista.". No ei varmaan, jos on pahasti mental. Muita excuseja ei ole. Ei vaan ole.

Viime aikoina harkinnassa on ollut tulevan syksyn aktiviteetit. Juu, täytyyhän se lapsen arki täyttää muullakin toiminnalla, kun ainaisella ihastelulla ja tietysti ajan viettämisellä Stockmannilla. Olimme päättäneet kiikuttaa neidin vauvauintiin, koska vesielementti tuntuu häntä kovasti viehättävän ammeviihtyvyyden perusteella. Urpoäiti arveli selviävänsä tehtävästä seuraavasti: internet auki kliks... googletus vauvauinti kliks... hinnat kliks... ilmoittautuminen kliks... Boy was she WRONG!

Nyt täällä mietitäänkin paniikissa mihin päiväkotiin lapsi laitetaan kolmen vuoden kuluttua (joo aion olla kotona vähintäänkin kolme vuotta yeah right) - tai pikemminkin toivotaan hänen pääsevän - eikä liian aikaista ole puntaroida minkä koulun soisimme olevan hänen tuleva opinahjo. NIMITTÄIN VAUVAUINTIIN ON KUUKAUSIEN JONO. Nyt täällä sydän syrjällään odotetaan saako lapsemme kokea aistien stimulointia, uutta kokemusmaailmaa, jossa pystyy tekemään asioita, joita ei muualla pysty, tuleeko lapsestamme nyt veden ystävää tai kehittyykö hän motorisesti niin hyvin. Vauvauinti ei todellakaan ole mitään loiskimista sinne tänne!

Ehdin jo surkutella lapsemme kohtaloa ja kaikkea ed.main., josta hän vääjäämättä jäisi paitsi, kunnes puhelin pirahti. Lapsemme on kuin onkin saanut paikan vauvauinnissa! HALLELUJAH! Joo maksetaan vaikka yhdessä erässä! Phiuf! Nyt on syyskuun alusta lauantai-illat buukattu täyteen, että uimahallissa nähdään!

perjantai 27. kesäkuuta 2008

Lamaannus

Hei,

kävin eilen kampaajalla istumassa kolme tuntia, sillä ensimmäinen värjäysyritys ei onnistunut. "Ne on noi sun hormoonit." Ei siis kampaajan vika... Siinä rupattelimme niitä näitä ja jossain vaiheessa kampaaja kysyi missä mun auto on, etten kastu, kun sataa. Totesin ettei ole moista, koska asun ihan kulman takana. "Ihan totta, mä olin ihan varma, että sä asut ESPOOSSA! Siis vitsit! Miten mun ihmisreidaar menikin noin pieleen? Siis vitsit!" Joo kiitti. Perheenäiti-look on siis uponnut ja on ilmeisen syvässä. Siitä puheenollen vieraita tulossa - kyllä lapsiperhe- joten on alettava alustamaan taikinaa. I rest my case.

perjantai 20. kesäkuuta 2008

Panique

Päivää!

Pakko ihan raportoida, kun männä viikolla kirjaimellisesti sattui ja tapahtui kymmenessä minuutissa enemmän kuin kenellekään soisin tapahtuvan. Olin jo -täysin virheellisesti- kuvitellut saavuttaneeni mahtavat organisointikyvyt, jotka jokainen Äiti väkisinkin omaa ja joiden piti olla varsinainen valttikorttini, kun minut tullaan headhunttaamaan jonkin sortin tirehtöörin tehtävään (siis sitten joskus kolmen vuoden kuluttua, kun olen valmis aloittamaan työelämän). Niinpä vaan tulin havainneeksi, että onnistun saamaan pakkani todella sekaisin ihan vaan sillä, että kuvittelin kadottaneeni lompakkoni! Minäkö neuroottinen? HAH! Ikivanha juttu: missäs se onkaan... Tonkimista... Nonni tuossahan se on... Löytyi! MIES sanoo nykyään aina, kun astumme ovesta ulos, että TARKISTA NYT ONKO AVAIMET, PUHELIN JA LOMPAKKO! (Huom! HUUTAEN!!!) Okei, näin toimisi JÄRISSÄÄN OLEVA HENKILÖ, ei siis allekirjoittanut. Picture this:

Pääposti klo 15.30, juhannuksen aatonaatto, paljon ihmisiä postittamassa mittumaaritoivotuksia tai mitä lie ja minä tyttäreni kanssa. Plingplong vuorot vaihtuvat ja vihdoin tulee meidän vuoro. Lasta itkettää, otan hänet rintareppuun, ojennan paketin virkailijalle, rauhoittelen lasta tehden kohtalaisen nopeaa joustoliikettä reisillä samalla kopeloiden massiivista hoitolaukkua (notice: mahtavat organisointikyvyt - monta palloa ilmassa). Vaippa, tuti, nenätipat, käsihuuhde, pyllypyyhkeet, harso... Ei vieläkään lompakon tuntua... vesipullo, kolme kuukautta vanha Nan-tetra... EI VIELÄKÄÄN LOMPAKKO! Ensimmäinen paniikin aalto. "NIIN LÄHETÄTTEKÖ TE TÄMÄN PAKETIN TÄNÄÄN?" Helvetin helvetti missä se lompakko on!!! "Lähetän kyllä, mutta en nyt tunnu löytävän rahapussiani -NYT LAPSI JO HUUTAA JA REIDET ON HAPOILLA- "Ottakaa seuraava, tulen kohta uudelleen."

Tässä kohtaa paniikkiani osa pääpostin muista asiakkaista on jo kiinnittänyt huomiota pää punaisena huutavaan lapseen ja minun vähitellen pinkiksi muuttuvaan päähäni. Miksiköhän paniikin vallitessa tiukasti suditut hiuksetkin alkavat vavahdella irti ja sojottaa joka suuntaan? Puikkelehdin vaunuilla sivummalle ja alan maanisesti tyhjentämään jättimäistä hoitolaukkua. Vaipat ja tutit lentelee eikä sitä saamarin lompsaa vaan näy. Silmieni edessä vilisee matka kenkäkaupasta postiin ja olen vakuuttunut, että olen pudottanut sen matkalle. Ehkä Sokoksen kohdalle, kun siinä oli suojatien reunus ja vaunut heilahti. Ja just kun mä vihdoinkin teetin uuden ajokortin. Entä Stockmannin kortti VOI EI! Jostain syystä pankkikorttini katoaminen ei tullut mieleenikään.

Olin jo luovuttanut kunnes silmäkulmani havaitsi laukkua ympäröivän hoitoalustan uumenista kadonneen aarteen. Niin kyllä nämä nykyajan hoitolaukut ovat kompakteja. Niissä on myös hoitoalusta samassa paketissa. MIKÄ HELPOTUS! NYT SE LÖYTYI kailotin, koska tässä vaiheessa tätä tragediaa - pikemmiten farssia seurasi IHAN KOKO PÄÄPOSTIN VÄKI postinlajittelijoista, -leimaajista, -kantajista, -autonkuljettajista asiakkaisiin.

Eräs virkailija tuli sanomaan minulle, että voin mennä postittamaan paketin ilman uudelleen jonotusta. Kuinka kilttiä tai ehkä ulkoinen habitukseni viestitti, että kohta varmaan minulta irtoaa pää, jos en pian saa sitä pakettia postiin. Lapsi säikähti vimmatusti hakkaavaa sydäntäni, joka varmaankin pieksi rintarepussa kiljuvan lapsenikin ruhjeille. Poistin hänet repusta ja yritin sitten kirjoittaa osoitekorttia lapsi sylissä hytkytellen. EN ONNISTUNUT (onko tämä nyt sitä, ettei minulla ole mittavia organisointikykyjä - vielä?). Laitoin itkevän lapsen tavaraa pursuavan vaunun koppaan ja kirjoitin osoitekortin hikipisaroiden valuessa otsaani ja selkäpiitäni pitkin. Onneksi sosiaaliviranomaiset eivät nähneet vaunuihin, sillä lapsellani ei ollut varsinaisesti mitenkään ergonominen asento kaiken kaman keskellä retkottaessaan. Nostin lapsen syliini ja jatkoin bounssaamista, kunnes minua palvellut virkailija totesi, että "Nukkuu jo, ei tarvitse enää hytkyttää noin kovaa."

Ja vielä... Ennen kun olin saanut asiani hoidettua eräs naisvirkailija kiikutti vaippaa luokseni toiselta puolelta postisalia: "Tää on varmaankin sun..." Matkalle jäi myös yksi tutti ja itsekunnioitukseni. Asioin vastedes sivutoimipisteissä.

tiistai 27. toukokuuta 2008

Stretch

Pikaterveiset erittäin rankan viikon tiimoilta ja taas kerran sitä viisautta koetellaan, kun nyt olisi syytä painua unille, kun kerta voi. Viikko sitten teimme tyttäremme kanssa ennätyksen tavaroiden pakkaamisessa, kun saimme yllättäen kuulla, että rakas äitini voi erittäin huonosti. Matkustin lapsen kanssa junassa sydän syrjällään, mutta kaikesta huolimatta pääsimme miltei vaivatta perille - jos ei lasketa sitä onnenkantamoista, että vihdoinkin tyttäremme vatsa alkoi toimia junassa - kolmesti - eikä junan vessan veden lämpötila todellakaan vastaa pyllyn pesuun tarvittavia asteita.

Vietimme kuluneen viikon sairaalassa surren äitimme huonoa vointia, joskin nyt valmistelemme kotiin paluuta, koska näyttää siltä, että saamme hänet vielä pitää luonamme. Ajatuksena oli tehdä tämä mummolareissu ensi viikolla, kun matkaamme tyttäremme kastejuhlaan, vaan nyt junamatkailu tuleekin todella tutuksi. Johtuen viime päivien tapahtumista kastajaisvalmistelut ovat ihan vaiheessa ja huomisesta alkaen alkaa armoton säntäily äidin ja isän vaatehankinnoista alkaen. Vanhempien asujen tulee kuitenkin täyttää tiettyjä kriteerejä - edelleenkään Isän asuksi ei käy tennarit ja eri paria olevat ylä- ja alaosat... Äidille todellista päänvaivaa ja suoranaista migreeniä aiheuttaa tämä jatkuvasti noususuhdanteessa ole paino! Ihan tajutonta. Eikö se paino yleensä putoa lapsen syntymän jälkeen? EI PUTOA EI. Miksi missään ei lue tästä syndroomasta mitään???

Kävin vastattain housuostoksilla, sillä mikään entinenhän ei mahdu päälle - tietenkään - ja huomatessani housujen lapussa sanan STRETCH oikein huudahdin sen ääneen! Olen suunnattoman kiitollinen kyseisestä materiaalista. Stretch-designerin sietäisi saada vähintäänkin Nobel, sillä se on todellinen rauhan tuottaja. Kilo sinne, toinen tänne- stretch, stretch... Ei kai tässä tilassa pidä hermojansa menettää kiristävien saumojen takia, sehän voisi vaikuttaa maidontuotantoon tai jopa ruokahalun vähenemiseen God forbid!

keskiviikko 23. huhtikuuta 2008

Baby don't cry

Se on terve täältä äiti-lapsi maailmasta!

En kyllä tiedä miksi täällä nyt olen, kun voisin LEVÄTÄ pienen aarteeni vieressä, mutta jos ihminen ei tajua, se ei tajua. Sitä paitsi anopin käsky Lepää aina kun voit ettet aja itseäsi ihan piippuun kuulostaa ihan käsittömättämältä (samoin kuin tuo sana - lepo kenties auttaisi myös sanojen tunnistamisessa ja oikeinkirjoittamisessa). Käsitön olkoon tämän tarinan teema.

Niin lepää aina kun voit. OK. Jos en ole maidontuotantohommissa tai muuten vain vauvaan liittyvissä tehtävissä, niin sitten se paljon puhuttu kuuluisa oma aika pitäisi nukkua harakoille. Ei, ei, ei. Kyllähän tämän päiväkirjan pitäminen on tähdellisempää kuin lepääminen.

Meidän ihanaa aarretta vaivaavat pirulliset vatsakivut - öisin. Edelleen pidän itseäni vielä selväjärkisten kirjoissa, koska heräämme kuitenkin yleensä öiseen aikaan vain 03 ja 06 ja itku loppuu melkolailla heti, kun lapsi pääsee syliin. Itku ei ole pientä kissanpoikasen piipitystä, vaan ennemminkin naarasleijonan karjumista muistuttavaa. Tarkennus: en yleensä kuvaile tyttäreni tuskaista itkua karjunnaksi enkä vähättele sitä millään tavoin. Se vain kuulostaa siltä ja kuvannee sitä kamalaa oloa, joka hänellä tuolloin on.

Olen päättänyt, että meidän perheeseen ei tule koliikki eikä lapsen itku koliikkia tuolloin ole. Aloitin toimenpiteet mahdollisten vatsanväänteiden häätämiseksi kaatamalla lapseni kurkkuun eilen gefilusplus kapselin sisällön. Sitä kuuria jatketaan niin kauan ennen kuin yöt ovat hiljaisia. Mies viittasi myös äidin ruokavalion tarkkailuun eli 1kg Karamellikimaraa saattaisi vaikuttaa myös lapsen vatsan kipuiluun. Näinköhän on?

Täällä saa muutenkin olla lapsen kurkkuun tykittämässä melkoisia coctaileja, koska d-vitamiini ja rauta annetaan ruiskuista sekä jo mainitsemani mhb1. Ziisus. Sain sen todellakin kuulostamaan ihan huumefixiltä. Nonni, takaisin käsittämättömän (joko onnistuin?) ihanan tuoksuisen vauvan ihailuun!

1 mhb a.k.a maitohappobakteeri.

tiistai 15. huhtikuuta 2008

New status

Heipodei,

täältä raportoi kolme viikkoa vanha äiti. Ihana tyttäremme päätti ilmaantua ilahduttamaan vanhempiaan heti pääsiäispyhien päätteeksi viisi viikkoa ennen maagista vapun rajapyykkiä, jolloin häntä varsinaisesti odottelimme seuraamme. Allekirjoittanut tosin ihmetteli Miehelle koko pääsiäisen, että hitsit, kun masua vähän nipistelee, mut mennään vaan Ikeaan ostamaan kaihdinta ikkunaan. Asiat tärkeysjärjestyksessä comme toujours. Mieskin oli sitä mieltä, että eiköhän nuo "pikkunipistelyt" kuulukin asiaan raskauden siinä vaiheessa. Little did we know.

Kaihtimet ovat nyt onneksemme ikkunassa, koska nykyinen toimeksiantoni maitotehtaalla kaipaa suojaa suoraan vastapäiseen naapuriin suuntaavaan ikkunaan. Tämä mami on vielä kaukana siitä, että tuutti reväytetään esille paikassa kuin paikassa tai seurassa kuin seurassa. Tilanne tosin voi muuttua radikaalistikin, sillä eilen vaunusta kuului sydäntä riipivä itku ja olin jo suuntaamassa Bulevardin kahvisalonkiin tarjoamaan lounasta tyttärelleni. Itku onneksi lakkasi ja siveys on vielä tallessa.

Niinhän sitä sanotaan, että elämä muuttuu tosi radikaalisti vauvan ilmaannuttua, että käykää nyt ulkona ja tehkää nyt sitä ja tätä, kun se vauva syntyy, niin sitten ei pääse mihinkäään, kuulitko hä? Jep. Kyllä kai se nyt muuttuu hyvänen aika, mutta kyllä meidän neiti on käynyt jo Stockmannilla ja jopa pankissa, että ei täällä ihan putkassa olla. Sen sijaan yöunet ovat asia erikseen. Herääminen parin kolmen tunnin välein puoleksi tunniksi-tunniksi on entisestä elämästä poikkeava juttu. Onneksi äiti on varustettu taikahormoonein, että hän nousee kepeästi vuoteestaan ja palvelee lapsensa tarpeita kellon ollessa mitä tahansa. Kepeästi on tosin hieman liioteltu adverbi. "Kepeästi" kenties vielä puolilta öin, koska ei ole ehtinyt vielä edes nukkumaan, mutta kello kolmen ja kuuden vuorot vaativat jo hiukkasen enemmän ponnisteluja. Lapsi voi herätä myös puolen tunnin päästä syötöstä, jolloin on ohjelmassa yleensä yöpaidan vaihto, koska jostain käsittämättömästä syystä pissinpirulainen on päässyt jostain livahtamaan ja se vaatii omat toimenpiteensä. Mies totesi, että vaippa on laitettu huonosti. Just. Kyllähän minä sen vaipan laitan aina nimenomaan juuri yöksi huonosti, että se pissi varmasti sieltä pääsee kastelemaan joka paikan. Vaipanvaihto yleensä piristää lasta, joten hän usein haluaa taas syödä ymmärtämättä, että masu on kylläkin ihan täynnä. Ajoittain tätä seuraa puklautus puhtaalle yöpaidalle, joka sitten vaihdetaan taas uuteen. Kohta onkin taas syöntiaika.

Meidän tärkein on hoksannut myös sen, että äidin tai iskän syli on paras paikka nukkumiselle. Yöllä ei enää edes harkita neidon laittamista omaan sänkyyn, koska unen ollessa miten tahansa syvää, hän havahtuu välittömästi eikä suostu jäämään yksin nukkumaan. Can you blame her? Tällöin äiti herää myös muulloin kuin lapsen kutsuun öisin ja saa miltei sydänkohtauksen, kun huomaa, että lapsi on valunut kokonaan peiton alle tai muuten kaivautunut äidin kainaloon niin tiukasti, että itsesyytöksethän siinä on vähintäänkin paikoillaan. SIIS APUA, JOS MÄ OLISIN LITISTÄNYT TÄN LAPSEN MUN KÄDEN ALLE tms....

Kiitän kaikkia AEG:n insinöörejä, että kahvinkeittimessäni on ajastin. Vauva sylissä on vielä hieman hankalaa laittaa kahvit tulille (tämän hallitsen varmaan jo pian kuitenkin) ja kun tavallisten ihmisten aamu koittaa esim. kello 7 tai 8, niin kyllä tämän äidin keho jo huutaa kofeiinia. Naps ja kahvit odottavat valmiina - jos niitä ei itse sitten kaada viemäriin, kuten tänä aamuna lapsi sylissäni kaadoin ihanan tuoksuista kahvia kupillisen mitan nurin laittaessani pannua takaisin keittimeen! Lapsi ei aiheuta negatiivisia tai epätoivon tuntemuksia, mutta kahvi kylläkin - tarkemmin kahvin puute - saa mieleni järkkymään. Onneksi pannussa oli vielä kahvia jäljellä, joten katastrofilta vältyttiin.


perjantai 21. maaliskuuta 2008

Moodswinging

Pitkää perjantaita!

On kyllä ollut harvinaisen vaikea päivä täällä pallonpuoliskolla, vaikka ihana aurinko on paistanut täydeltä terältä ja kirpeä parin asteen pakkaskeli on houkutellut ulos koko päivän. Minä olen vihdoinkin -kellon ollessa 16 ja auringon laskettua- suurella vaivalla ja puhinalla saanut sukat jalkaani ja valmis nauttimaan ihanasta kevätauringosta. Meni jo. Tuttu fraasi, sillä tuota on tullut harjoiteltua useaan otteeseen ratikan mennessä aina ohi, kun olen saanut kehoni roudattua pysäkille. Juoksuaskeleet eivät nimittäin kuulu repertuaariini näinä päivinä.

Sen sijaan, että olisin rauhassa käyskennellyt meren rannassa auringon paisteessa cuulit aurinkolasit päässäni, olen imuroinut ja puleerannut ja hermostunut siitä, kun aurinko ei enää paista silloin kun olisin valmis ulkoiluun.

Pyysin juuri Miestä ottamaan valokuvan minusta pääsiäistulppaanien vieressä. Tulosta (useita otoksia) katsellessani tulin entistä kiukkuisemmaksi. MIKSI PITÄÄ KUVAT OTTAA ALAVIISTOSTA????? Kuka tahansa näyttää ihan kamalan lihavalta, vaikka ei todellisuudessa voi mitenkään olla noin punkero. Masu on minusta valtavan hieno ja ihana, kun se on iso. Kysehän ei ole läskistä, mutta sama sääntö ei koske naamaa. Kysyn vaan, että milloin olen antanut luvan kiiltelevälle läskille muuttaa leukani alle ja poskiin? Se on sitten sovittu juttu, että joka ikinen lapsen onnellisuuden takaamiseksi syöty suklaapatukka seurauksineen saa jäädä sinne syntymähuoneeseen.

Nyt aion lähteä sinne ulos ja ruokakauppaan, koska ennen valokuvausta minun teki mieli valmistaa ihanaa mansikkarahkaa - kyllä vaan kuohukermasta ja maitorahkasta - ja sen toiveen aion toteuttaa. Onneksi marjat ovat tervellisiä hillossakin!

tiistai 4. maaliskuuta 2008

Mun koti ei oo täällä *)

Terveisiä uudesta kodista. Täällä sitä istutaan olkkarin lattialla pimeässä. Mies ei suostu asentamaan lamppuja kattoon. Huomautan, että on menossa JO 4. päivä uudessa kodissa. Miesrukka (+kaverirukat) kantoi kaikki tavarat ja huonekalut tähän huoneustoon ja sillä verukkeella lamput makaavat yksinäisinä nurkissa ja minä naputan sekä tätä tekstiä että turhautumistani, sillä vaikka kuinka äsken seisoin uhmakkaana jakkaralla työkalu kädessäni - en uskaltanut alkaa ruuvaamaan sokeripalaa. Minä olen sentään viimeisilläni raskaana! (viimeisillään raskaana -ilmauksessa on jotain todella voimakasta.) No perhana. Otin jopa ja googletin "lampun kiinnitys sokeripalaan" ja siitä huolimatta tässä sitä maristaan. Olen joutunut tunnustamaan seuraavan väitteen: Aivokuvauksissa on todettu, että naisen aivot kutistuvat tilapäisesti raskauden aikana.1

Mies totesi, että tarvitsee aikaa palautumiseen. Kyllä, kyllä ymmärrän enkä viitsi nostattaa verenpainettani raivarilla (on muuten varmaan eka kerta ikinä). Joku raskausopas totesi, että kärsivällisyys kasvaa tässä siunatussa tilassa. Näin on, koska jaksan odottaa sitä huomista ja toivoa, että lamput saavat niille kuuluvan kunnian. Ja siis miksi minä en itse ruuvannut lamppuja kattoon johtuu tietysti siitä, että olen viimeisilläni raskaana.

Tähän tilaani liittyy myös se, että vähänkään kun tätä roihalaa yrittää saada järjestykseen, niin masuasukki päättää laittaa pisteen turhan järjestyksen tavoittelulle. Okei, mennään vaan sohvalle. Olen muutenkin ollut melko järkyttyneessä mielentilassa koko päivän, sillä näin viime yönä unta ensimmäistä kertaa esikoisestamme ja hän painoi syntyessään 4190g (järkytys itsessään tuo lukema) ja vauvamaisen olemuksen sijaan hän olikin kolmevuotias tummaihoinen kiharapää, joka juoksenteli edestakaisin. Totesin unessa, että olen vähän pettynyt, koska olisin toivonut, että vauva olisi viihtynyt sylissä, mutta kaipa jokainen vauva on vähän erilainen. Melkoinen helpotuksen hetki koitti tajutessani, että se oli vain unta...

Nyt tämä vauva on sitä mieltä, että sohva kutsuu, joten toivotaan, että unikeiju järjestää kaikki tavarat ja lamput paikoilleen yön aikana. Simsalabim!

*) Mun kotihan on siis todellakin täällä, mut se Sisu jaksaa tuota vaan jankata.
1) http://www.drtolonen.com/document.asp?id=95

maanantai 21. tammikuuta 2008

Kriisitön(kö?)

Tyhjän paperin kammo... tyhjän paperin kammo... No ei oikeesti, vaan ELÄMÄ (aka la vie, la vida, livet, life) on tällä kertaa ollut kirjoittamattomuuden syy! On nimittäin maailma muuttunut melkoisesti siitä, kun viimeksi täällä olen käynyt "dokumentoimassa" elämäni kulkua. PAH! En ole vieläkään päässyt täysin eroon pirullisesta konsulttilingosta. Yök, yök, yök.

Olen listannut tämän "zurnaalin" profiiliin potemiani kriisejä, vaan nyt täytyy käydä välittömästi päivittämään listausta, sillä en ole varsinaisesti enää työpaikkakriisissä, saati syrjäytymiskriisissä kuunneltuani nyt jo reilun parin kuukauden ajan angstisten teinien ahdistusta siitä, että laki toteaa heidän olevan oppivelvollisia. HAH, en kyllä yhtään kadehdi kasiluokkalaisuutta. Ehkä ahdistus johtuu myös osittain siitä, että ihan joka ikisellä Vödellä ja Pödellä on toppiksen vetskarit kurottu kaulaan asti ja päät hukkuvat pipoihin ihan koko kaksoistunnin ajan. En ole piruuttanut kieltänyt ulkovaatteiden pitämistä tunnilla, koska se en ole minä, jonka Rexonan kestävyyttä siinä testataan. Tshih. Tai no, jos teen spirit alkaa luokassani leijumaan, niin rotsit jää käytävään sillä punaisella sekunnilla.

Pesänteko/-tekemättömyys ja aikuistumiskriisin olen kampittanut menemällä naimisiin ja hankkiutumalla raskaaksi! Simsalabim! En kuitenkaan ajatellut muuttaa tämän blogin nimeä vielä Haikaran kutsuksi tai Esikoinen tulee - ota koppi! vauvan odotuspäiväkirjaksi. Saapa nähdä muuttuuko se kuitenkin, sillä armon aneleminen ei tunnu enää niin ajankohtaiselta, kun nämä kriisitkin katoavat yksi toisensa jälkeen. Puf! Nyt lähes 2 kk rouva-statuksella pörränneenä täytyy todeta, että kyllä elämä vaan on muuttunut. En voi tajuta miksi pariskunnat väittävät, ettei se naimisiin meno muuta parisuhdetta millään muotoa. Elämä on nyt nimittäin niiiiiin vaaleanpunaista ja imelää. Me ollaan kattokaas nyt naimisissa ja silloin ollaan ihan hirmurakastuneita ja ihastuneita IHAN KOKO AJAN. Aikuistumiskriisin kumoutumista tukee myös se, että ymmärrän vaimo-sanan tarkoittavan oikeasti minua. Se jos mikä on aikuisen merkki. Niin ja dimankkisormus.

No sitten nämä painoon liittyvät kriisit. Urheilemattomuuskriisissä voisin toisaalta ollakin, mutta tämä siunattu tila on sellainen, että missään army-killer-jumpissa en edes saisi olla. Hot yoga on nyt mun juttu ja myös se on urheilua, joten that crisis is conquered too. Jojopainokriisistä voisi teknisesti toisaalta puhua, mutta raskauteni ollessa 6. kuulla painoni on noussut huimat 4,3 kg ja vaikka oletankin sen vielä nousevan ainakin toisen mokoman lisää, uskon vakaasti siihen, että jok'ikinen gramma jää sinne mistä vauvaa mennään hakemaan (en vielä tässä vaiheessa raskautta ole alkanut pohtimaan sitä ässällä alkavaa juttua - enkä ala!). Niin, että ei tätä nyt jojoksi lasketa, koska senhän muuten päätän minä itse. Mahtavaa, kun saa itse päättää mikä on kriisi ja mikä ei.

Shoppailukriisi on varmaan sitten se, joka on jätettävä vielä kriisiksi. Se on synnynnäinen juttu eikä sille voi mitään. Tosi harmi sinänsä, etten voi asialle mitään, mutta jos jotain hyvää ao. kriisistä haetaan, niin shoppailu pitäisi listata erääksi terapian muodoksi, jollei sitä ole vielä tehty. Mikä onkaan terapoivampaa (on varmasti ihan oikea sana) kuin kierrellä tuntikaupalla Stockalla ja koskea mahdollisimman paljon erilaisiin esineisiin, vaatteisiin ja kenkiin. Mies ei ymmärrä. Sanoo minulla olevan "pelottavan tyhjä katse" kierrellessäni Stockmannia ympäriinsä. Höpöhöpö. Se on sitä terapointia isolla teellä.

Näillä aatoksilla siis uutta vuotta kohti tuiskussa ja tuiverruksessa painetaan. Palataan taas asiaan, kunhan perheenäidin persoona iskee oikein täysillä, niin eiköhän niitä kriisejä sieltä sitten rupea ropisemaan à la suonikohjut (God forbid) ja raskausarvet (Thank God for Clarins Strech Mark Control - saa muuten Stockan kemppariosastolta).