sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Varjelusta

Meillä luetaan paljon, kuten monissa lapsiperheissä. Käymme lähes viikottain kirjastoautossa ja poistumme kassi täynnä luettavaa, katsottavaa ja kuunneltavaa. Kirjastoautossa on jännittävää, kun saa itse lainata äidin kortilla. Toinen seisoo kädet ja kainalot täynnä lainattavaa niin tomerana jonossa.

Jokin aika sitten neljävuotias oppi lukemaan. Lukeminen on pääasiassa yksittäisten sanojen lukemista, mutta mikäli tajuviivoja löytyy, niin neljävuotias intoutuu lukemaan pitempiäkin pätkiä. Nappasimme jouluna mummolasta sellaisen satukirjan mukaan, jonka minä olin saanut oppiessani lukemaan. Kirja oli legendaarinen Lumikki ja seitsemän kääpiötä.

Meiltä löytyy kotoa nykyajan Lumikkiakin muutaman eri version verran, mutta neljävuotias ei ole oikeastaan koskaan innostunut näitä lukemaan. Syy löytyy Pahattaresta, joka on jokaisessa versiossa, jossain muodossa. Tämä tarina on minustakin pelottava, joten nämä kirjat ovat saaneet maata hyllyssä kertavilkaisun jälkeen. Tarina on kuitenkin tuttu lapselle, se kuuluu päiväkodin lepohetkien luettuimpiin satuihin, joten lapselle on tullut selväksi, että Pahatar on nimensä veroinen tyyppi.  

Minun vanha kirjani kiinnosti kovasti neljävuotiasta ja hän alkoi tavaamaan O-li-pa ker-ran... Onneksi kirjainväsymys tavoitti pian, ja minä pääsin jatkamaan satua. Jouduin keksimään korvaavia tarinoita, sillä en voinut uskoa, mitä kirjassa luki. Kuvittajillakin oli lähtenyt vähän lapasesta tai siihen aikaan ei olla turhia stressattu jostain traumoista. Nääh, ennemmin tai myöhemminhän niitä tulee. Millähän sen Lumikin parhaiten listisi? Siis ei ole ihme, että oma psyyke on mitä on. Kirjahan on yhtä kauhua! Minä olen lukenut tätä ihan suvereenisti ollessani maksimissaan viisi. OMG.







Keskustelimme kirjasta, kun olin takellellen laatinut siihen uuden käsikirjoituksen, ja onnekkaasti päässyt sen loppuun. Totesimme, että paha sai palkkansa, kun toivoi toiselle pahaa. Vakuutin lapselle moneen kertaan, että Pahattaria ei ole oikeassa elämässä, eikä niitä tarvitse pelätä.

Nukkumaan mentäessä lapsi kysyi, voiko huoneen ovelle laittaa varjelusta, kun häntä pelottaa, että Pahatar tulee yöllä. Rauhoittelin lasta, ettei kukaan tule yöllä. Silloin lapsi pyysi, että voisimmeko lukea sen iltarukouksen nyt, kun siinä sanotaan, että anna meille enkeleitä, niin nehän on niitä suojelijoita, eikö niin äiti, selvästi helpottuneena.

Niin me luettiin ja lapsi nukahti levollisena.

Rakas Jeesus
siunaa meitä.
Anna meille
enkeleitä.
Siivilläsi
meitä peitä.
Älä meitä
koskaan heitä.



Levollisia unia!

8 kommenttia:

Siilis kirjoitti...

Ennen sadut olivat vähän erilaisia kuin tänäpäivänä. oletko tutustunut ihan vanhoihin kansantarinoihin. Ne vasta jotain järkyttävää ovatkin. Kyllä on kaikki nykyversiot paljon siistitympiä. Ja ihan hyvä niin. Mutta toisaalta, onhan niitä pahattaria ja miespuolisia moisia olemassa... Mutta tänäpäivänä toimii ehkä vähän toisenlainen varoitus paremmin kuin p***at housuun pelottelu :P

Anonyymi kirjoitti...

Voi pientä. Snif. Itse en muista pelänneeni. Tajusin jotenkin aikaisin, että nämähän on vaan satua...mutta, tykkäsin jänninä pitämistäni saduista. Kaupungin soittajat, Gulliverin matka Lilliputtien maahan ja silleen.

Mutta joo, tuo tavutus ja satukirjojen fontti. Tikkukirjaimia tai tavuviivoja ei näytä olevan kovinkaan monessa nykysatukirjassa. Entisissä Pupu Tupunoissa oli, nykyään ei.

OP

Pepi kirjoitti...

Jestas, mullakin meinas tulla housuun kun rinsessoille aikanaa jotain satua luin, taisi olla pieni merenneito veitsineen ja tappoakeineen....huhhuh, silloin päätin etten yhtään vanhaa satua lue esilukematta ensin itse!

Kyllä minäkin aikanaan Grimmini luin, mutta Pekka Töpöhäntä ja Saariston lapset ja vastaavat vei voiton :)

*pehmo mikä pehmo*

Ripu kirjoitti...

Siilis: No ne ne vasta horroria ovatkin. Samoin kuin monet Kirsi Kunnaksen runotkin, joita yhteen aikaan tapasin antaa lahjaksi. Aloin lueskelemaan erään kerran niitä tarkemmin ja lähes kaikissa oli loppu, jossa Annin kissa hukkui avantoon tai jotain muuta yhtä traagista.

OP: En minäkään muista satuja varsinaisesti pelänneeni, mutta ne traumat tuli jostain Dynastiasta, jota salaa katsoin. Muistan myös erään Dallasin lopun, jossa Sue Ellen istahti puistonpenkille ja joi ruskeasta paperipussista. Onneksi tuli lopputekstit, mutta jäi pelottamaan. Huhuh.

Pepi: Käytitkö tosiaan vanhempana tuolloin sensuuria? Arvelin, että siihen aikaan tarinat luettiin sellaisenaan ja vasta tämä nykyajan siloitteleva sukupolvi siistii raaimmat kohdat. ;D Vai tarkoititko nimenomaan näitä tämän hetken mummon rinsessoja? Hyvä pehmo!

Heidi kirjoitti...

Meillä on Ronja Ryövärin tytärtä ja Veljeni Leijonamieltä sensuroitu aika rankalla kädellä. Ensimmäisestä olen koittanut kaikki paskapäät ja Helvetinkuilut korvata jollain vähemmän raflaavalla, jälkimmäisestä puolestaan niitä hirviöhommia lieventää.

Kaksi vanhinta jo kyllä lukevat noita ihan itsekseen, eskarilainenkin sanoi hämmästyneenä, että 'täällä on äiti rumia sanoja'.

Pepi kirjoitti...

Omalleni taisin ne jo sensuroida, nyt en enää muistanut kuinka raakoja ne voi olla - eli puhun just näistä mummun rinsessaoista.

Mitähän mä omalleni luin? En ainakaan niitä Grimmejä...

Anonyymi kirjoitti...

Heidi, minusta Lindgrenin saduista osa ei olekaan ihan pienille. Ehkä eka- ja tokaluokkalaisille noi mainitsemasi. Itse en nyt tykkää myöskään KattoKassisesta, kun se Kassinen on itsekeskeinen paska, että rikkoo toisten lelut. Lapsena kyllä tykkäsin siitä. Peppi Pitkätossu ja Eemeli taas ovat hyviä, samoin kuin Melukylä. Nämä on siis minun aikuisen lapsettoman hyllyssä. OP

Ripu kirjoitti...

Heidi: Meillä ei vielä Ronja Ryövärintytär, Veljeni Leijonamieli tai Marikki ole ohjelmistossa. Liikaa vaivaa lukijalle.. :D

OP: Katto Kassista meillä on kyllä luettu ja katsottu dvd:ltä, mutta oikeassa olet, että on alkuun vähän ikävä tyyppi, kun räjäyttää pikkuveljen vai-kuka-se-oli höyryveturit taivaalle, mutta lopultahan Kassisesta tuli hyvä tyyppi, eikö niin? Meille tuli just perjantaina Melukylä. Alamme sitä lukemaan pian. Peppi ja Eemeli ovat ihan suosikkeja, vaikka Peppiäkin kun kuunnellaan äänikirjani, niin omaan korvaan särähtää äänikirjan neekerikuningas, mutta kun lapsi ei tiedä, että se on paheksuttava sana, niin ei siitä haloota silloin nosteta. Eteenpäin vaan. Mikäli hän kysyisi mitä se tarkoittaa, niin silloin ehdottomasti selvennys olisi paikallaan.

Pepi: Hyvä, että sensuroit. Minä en oikein muista, mitä minulle luettiin. Muistan sellaisen sinisen enkelikirjan, jossa oli joulusatuja. Ihana joulu, enää reilu 300 päivää.. :D