tiistai 5. helmikuuta 2013

Vähän paha mieli

kuva: täältä

Tänään touhukas päivä muutti luvatta kurssiaan. Suunnitellut säntäilyt kaupungilla vaihtuivat säikähdykseen, epäuskoon, pelkoon ja lohdututukseen. Ajattelin ensin vain kirjoittaa, miten kiitollinen sitä saa olla, kaikesta. Minua alkoikin suututtaa. 

Entä jos jollekin toiselle käy jotain? Entä jos se joku toinen sairastuu tai hänelle tapahtuu jotain todella ikävää? Pitääkö silloin olla kiitollinen siitä, mitä itsellä on? Eikö muuten ole tarpeeksi kiitollinen? Juuri sen hetkinen asioiden painopiste muuttuu väistämättä, kun elämää ravistellaan ikävillä asioilla. Yhtäkkiä verenpainetta ei nosta esimerkiksi Miehen henkilökohtainen vaattteiden säilytysteline -  keittiön tuoli, vaikka vielä aamulla pohdin jotain kepposta niiden kohtaloksi. Kuinka mitättömiltä jotkut vaatteet tuolilla tuntuvatkaan.

Kun äitini sairastui vakavasti, olin vihainen. Sairauden edetessä alkoi vähitellen menemään ymmärrykseen, että vaikka seisoisi päällään, tälle ei voi mitään. Ei yhtään mitään. Silti on surullinen, välillä vähän enemmän, välillä vähän vähemmän. Asia ei kuitenkaan muutu. Läheisen sairauden kanssa oppii jotenkin kulkemaan - tai on opittava. Aika ajoin sitä istahtaa, antaa ikävälle sijaa ja itkee aikansa, kunnes on taas aika laittaa tämä suru omalle paikalleen, sinne jonnekin sydämen lokeroon, jotta muuta elämää voi taas jatkaa. 

Väistämättä välillä ajattelee, että on tämä elämä aika epäreilua. Sitten sitä äkkiä korjaa ajatuksensa, kuin säikähtäen, ettei mitään ikävää sattuisi, kun ajatteli niin rumasti - ja ajattelee, miten kiitollinen saa olla, miten hyvin asiat ovat, oikeasti. Tämmöistä tämä elämä on. 

Valoa, hyviä ajatuksia ja positiivista energiaa.     

10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Niinpä. Sisareni sai syöpädg:n n 2kk sitten ja hoidoissa on ollut vastoinkäymisiä.

Tunteet kulkee surusta raivoon, siskon puolesta, siksi, että elämä on epäreilua ja siksi, että oma elämä on viimeiset 4 vuotta kulkenut sairauden ja kuoleman ympärillä - sitä omaa elämää ei ole juuri ollut. OP

Ripu kirjoitti...

OP: Ei löydy oikein oikeita sanoja, voimia sinne taisteluun silti toivotan.

Bikke kirjoitti...

Niin.. ja jos se paska osuu omaan itseeni...No.. pahoja ajatuksia ei aina voi välttä.niihin vaan ajutuu..MUTTA aurinkoa päin olemme menossa....JAksamisia!!!!!

Ripu kirjoitti...

Bikke: Kiitos. Valoa, valoa, valoa ja positiivisia ajatuksia, vaikka vaikealta tuntuisikin.

zirk kirjoitti...

<3

Maagi kirjoitti...

Niinpä. Edelleen aika ajoin on vaan niin ikävä äitiä että itkun kanssa on hetki mentävä eteenpäin tai oikeammin pysähdyttävä. Monen monta kertaa olen soittamassa äidille, meillä kun oli tapana soitella lähes päivittäin. Vuosia vuosia sitten. Kun esikoinen sai kehitysvammadiagnoosin, kaikki läheiset sanoivat kyllä lohduttavia sanoja mutta juuri äiti olisi osannut sanoa ne oikeat sanat. Sellaista se elämä vaan on. Iltaisin ajattelen mistä ja kenestä olen kiitollinen ja lopetan ajattelemisen kiitollisuuteen. Herkästi ne murheet ja pelot vyöryisi mieleen mutta iltaisin niille sanon EI NYT. Valoa päin vaan! Ja ps. Äiti on tämä sama äiti josta Ritu puhuu.

Ripu kirjoitti...

Zirk: <3

Ripu kirjoitti...

Maagi: Kiitos. Valoa, ei varjoja. <3

Anonyymi kirjoitti...

Ihanaa lukea kommenttejanne äideistä, Ritu & Maagi, vaikka niihin sisältyy surullinen sävy. Meidän mutsi katkaisi meihin välit isän kuoltua - haukuttuaan meidät lapset ensin maan rakoon. Jo ala-asteikäisenä tajusin, että mutsista ei ole minulle tukea, mihinkään. Eikä ole ollut. Edesmennyt isä kannusti, ja sisko jotenkin tajusi. Mutta äiti - aasikin ymmärtäisi minua paremmin. OP

Ripu kirjoitti...

OP: Kiitos. On ikävää kuulla omia tuntojasi äidistäsi. En voi edes kuvitella vastavaa, enkä osaa sanoa varmasti mitään lohduttavaakaan. Silti toivon, että jaksaisit ajatella itsesi - ja siskosi vuoksi niitä hyviä, valoisia ajatuksia. <3

P.S. Maagi ja OP: Siis ihan kiva, että kutsutte minua Rituksi, mutta mielellään ei. Ripukaan ei ole mikään kutsumanimi, se jostain syystä jäi joskus aikaan sitten vitsinä tähän blogiin. :D Hihhih.