Vähän paha mieli

kuva: täältä

Tänään touhukas päivä muutti luvatta kurssiaan. Suunnitellut säntäilyt kaupungilla vaihtuivat säikähdykseen, epäuskoon, pelkoon ja lohdututukseen. Ajattelin ensin vain kirjoittaa, miten kiitollinen sitä saa olla, kaikesta. Minua alkoikin suututtaa. 

Entä jos jollekin toiselle käy jotain? Entä jos se joku toinen sairastuu tai hänelle tapahtuu jotain todella ikävää? Pitääkö silloin olla kiitollinen siitä, mitä itsellä on? Eikö muuten ole tarpeeksi kiitollinen? Juuri sen hetkinen asioiden painopiste muuttuu väistämättä, kun elämää ravistellaan ikävillä asioilla. Yhtäkkiä verenpainetta ei nosta esimerkiksi Miehen henkilökohtainen vaattteiden säilytysteline -  keittiön tuoli, vaikka vielä aamulla pohdin jotain kepposta niiden kohtaloksi. Kuinka mitättömiltä jotkut vaatteet tuolilla tuntuvatkaan.

Kun äitini sairastui vakavasti, olin vihainen. Sairauden edetessä alkoi vähitellen menemään ymmärrykseen, että vaikka seisoisi päällään, tälle ei voi mitään. Ei yhtään mitään. Silti on surullinen, välillä vähän enemmän, välillä vähän vähemmän. Asia ei kuitenkaan muutu. Läheisen sairauden kanssa oppii jotenkin kulkemaan - tai on opittava. Aika ajoin sitä istahtaa, antaa ikävälle sijaa ja itkee aikansa, kunnes on taas aika laittaa tämä suru omalle paikalleen, sinne jonnekin sydämen lokeroon, jotta muuta elämää voi taas jatkaa. 

Väistämättä välillä ajattelee, että on tämä elämä aika epäreilua. Sitten sitä äkkiä korjaa ajatuksensa, kuin säikähtäen, ettei mitään ikävää sattuisi, kun ajatteli niin rumasti - ja ajattelee, miten kiitollinen saa olla, miten hyvin asiat ovat, oikeasti. Tämmöistä tämä elämä on. 

Valoa, hyviä ajatuksia ja positiivista energiaa.