Siitä nukuttamisesta

Reilu parikuukautisena oli jo havaittavissa pientä kipakkuutta.

Yksivuotiaan nukkumaanmeno noudattaa pitkälti alla kuvattua.

Hampaidenpesu: huutoa, raivoa, itkua, lapsen huitovien käsien ja raivoavan lapsen kurissapitäminen. Äiti hokee: hampaat pestään kyllä, hampaat pestään kyllä. Ja kas, hampaat tuli pestyä.

Itkusta ja huutamisesta kirjavat kasvot ja - kuin napista rauhoittunut lapsi siirtyy makkariin. Parisänkyyn. Joka ilta pohdin pitäisikö pinnis purkaa, koska siinä ei kuopus ole nukkunut yhtään yötä, eikä päivää. En pura, ja pohdin samaa seuraavana iltana. Pinnis toimii nimittäin myös kopparina, jos lapsi sattuisi putoamaan sängystä (toim. huom. lapsi on pudonnut sängystä, mutta toiselle puolelle).

Sitten alkaa se vuoropuhelu, joka jossain kohtaa muuttuu monologiksi:
Äiti: No niin, ruvetaanpas pötköttelemään, hyvää yötä. Lapsi kaatuu halaamaan äitiä ja äiti hetken kuvittelee, että tämäpä sujui helposti. Lapsi nousee välittömästi ylös ja yleensä seisomaan sängylle.
Lapsi: Pomppii. Lapsi joustaa polvista ja äiti nykäisee lapsen istumaan sängylle. 
Äiti: Ei pompi. Nyt nukutaan.
Lapsi: Äiti, isi, papu (=pupu).
Äiti: Nyt nukutaan.
Lapsi: Äiti, isi, papu, maami (=maito), pötköttää.

Äiti ei sano mitään, näyttelee nukkuvaa. Lapsi kierähtää viereen ja alkaa sormilla painella silmiä, nenää ja huulia ja yrittää kaivautua ed.mainittuihin. Tosi epämiellyttävää - voin kertoa, koska vaikka kynsiä kuinka leikkaisi, ne ovat aina terävät ja terävä kynsi ikenessä ei ole kiva.

Äiti heilauttaa päätään ja yrittää peittää kasvonsa. Ja hermot meni. Riippuen illasta, lapsi potkii, itkee, huutaa, lopulta oksentaa. Joskus ei tarvitse mennä ihan näin pitkälle. Tilanteen rauhoituttua lapsi pötkähtää viereeni ihan muina naisina, ja puristaa hiuksiani pieneen nyrkkiinsä ja alkaa vetämään hiuksia irti. To-si ärsyttävää. Riippuen juuri päättyneiden raivareiden tasosta, annan lapsen kiskoa hiuksiani tai sitten varovaisesti irroitan pienen käden irti. Tästä tosin mennään ojasta allikoon, ja seuraa yleensä jälleen raivarit. Mikäli tämän yli päästiin ilman suurta pettymystä, lapsi nousee istumaan.

Lapsi: Äiti, isi, papu.
Äiti ei sano mitään, näyttelee nukkuvaa.
Lapsi: Maami. Koija. Mennään. Tit-tit-taa. TAA!
Äiti ei sano mitään, näyttelee nukkuvaa.
Lapsi: Kiija, Kiija - ja nousee seisomaan tavoitellen satukirjaa. 
Äiti pysäyttää vaeltelijan ja sanoo napakasti: Nyt ei enää kirjaa, nyt NUKUTAAN. 

Lapsi suuttuu. Seuraa painia ja tutti lentää yleensä todella hankalaan paikkaan - pinniksen alle tai pysyy kadoksissa aamuun saakka (mikä niissäkin on, että niitä ei ikinä ole käsillä, vaikka omistaisi tsiljardi tuttia). Lapsen rauhoituttua, hän pötkähtää jälleen äidin viereen. Äiti yrittää olla liikkumatta, silmien räpsäyttämättä pitäminen on haastavaa, mutta se kannattaa. Joskus myös hengittämättä oleminen. Rauhalliset pranayamat eivät tähän lapseen vaikuta kuin ärsyttävästi.

Kaikesta huolimatta, ja kaiken jälkeen, lapsi nukahtaa.