Tukka kuin hattara

Vihdoinkin tuli se päivä, että tukkani pelastui. Kävin tänään tukkahemmottelussa ja vähän muutenkin. Tajusin juuri, että kampaamo on ainoa paikka, jonne menen ja jossa olen ilman lapsia. Odotan sitä hetkeä, jolloin astun kampaamon ovista sisään, ja minut valtaa hetkellinen rauhan tunne. Se johtuu siitä, että itse kampaamo on niin hillitty, että siellä ei voisi muutenkaan alkaa mitenkään yltiöpäisesti riehumaan. Minun vierelläni on istunut mm. Vesku Loiri ja Kaarina K sieltä Boutiquesta - kai te tiedätte. Ihan vain joitakin nimiä mainitakseni. Monia muitakin. Sitten siellä istun minä. Ihan tavallinen toropainen. Miksi? No siksi, koska kampaajani Heidi on tosi hyvä. Siis todella. 

Alun perin ko. kampaamo valikoitui the kampaamoksi siksi, koska se sijaitsi lähellä kotiamme. Jos vauva1 olisi alkanut itkemään siten, ettei iskä olisi pärjännyt, olisi vauva voitu kiikuttaa äidin luo nopeasti. Sama päti vauva2:n kohdalla, tosin tätä vaihtoehtoa ei enää ollut olemassa, koska onhan se nyt hemmetti, jos ei paria tuntia ilman äitiä pärjätä. Joka tapauksessa tämä on se paikka, jossa minut harjataan ja värjätään jatkossakin. Mikä on ihan mahtavaa, on päähieronta värin pesun yhteydessä. Nauroin tänään ihan kippurassa, että minut pitää nostaa siitä pesupaikalta pois, koska lähes tulkoon nukahdin - hymy huulilla. Supersuperihanaa, eiooparempaa. 

Vietän kampaamossani tosiaan pari tuntia puhtaasti nautiskellen. Luen aina Seiskaa ja päivittelen kampaajalleni milloin mitäkin urpoa, joka siellä on silloin esillä. Tiedän, ettei kampaajallani tarvitse jännittää lopputulosta. Olen useamman kerran ehdottanut kampaajalleni omia ideoitani, jotka hän kohteliaasti ottaa vastaan ja leikkaa sitten sellaisen, joka ei ole sinne päinkään, mutta sopii erinomaisesti juuri minulle. Minun ei tarvitse murehtia tuleeko tukastani keltainen (horror-ror-ror), koska siitä ei tule. Minun tarvitsee vaan miettiä, kuka minusta sillä kertaa siksi päiväksi tulee.

 Tänään minusta tuli Crystal Carrington, muistanette Dynastiasta? Tukkani on väännetty edestä, sivulta ja takaa eikä tämä otos anna todellista kuvaa laineiden määrästä. Tukka on nimittäin niin Crystal. Totean aina kampaajalleni, että nyt mun pitää lähteä johonkin juhliin, mutta ikinä mä en sitten lähde, vaan joko siivoan tai laitan ruokaa hienolla tukallani. Ehkä ensi kerralla. 

Sehän on myös niin, että olen Crystal vain ja ainoastaan tänään, sillä tukkani ei taivu tuohon malliin enää koskaan, jos sitä itse yritän taivuttaa. E-hei. Huomisesta alkaen mennään omalla tyylillä. Sekin sopii, sillä leikkaus ja väri ovat moitteettomat seuraavat kuusi viikkoa. Kampaajalle lampsin häpeissäni noin kymmenen viikon kuluttua, jolloin olemme tilanteessa nimeltä catastrophe. Näin se tukan kiertokulku etenee.

Kotiväellä on aina omat kommentit, kun ulko-ovi jälleen avautuu ja palaan taas tehtäviini kotiäitinä ja vaimona. Tänään neljävuotias totesi seuraavat: 

- Vautsivauvau äiti, ootsä huomannu, sulla on tukassa vaihtanut väri!  
- Onpas se kuiva, se on aivan kuin hattara!
- Annas mä katson, (pitkä nuuhkaisu), aivan ihana, se haistaa ihan karkilta!

Pienempi katsoi ihmeissään, ihmetellen minne se juurikasvuhirmu-äiti on hävinnyt, tosin leveä hymy sekä tukistavat pienet nyrkit kertoivat, että tämä tyyli sopi myös hänelle. Toinen juttu olisi ollut, jos hiukset olisivat lyhentyneet liikaa eikä niistä olisi saanut enää kiskottua kunnolla. On muuten ihan järkkyä, miten kovasti tuo pieni ihminen voi kiskoa hiuksista!

Mies kehui todeten, että mä katoinkin, kun sä tulit, että ihan kuin olisit käynyt juoksemassa tosi lujaa. Thanks, ai että.