tiistai 10. heinäkuuta 2012

Ehkä jo kilahti

kuva: failheap-challenge.com

Voi apua, mikä päivä. Siis ihan ker-ta kaikkiaan (tämä Marja-Liisa Kirvesniemi lip sync). Tuli jälleen todistettua, että ei kannata liikahtaa mihinkään, jos ei ole edellisenä yönä nukkunut edes sitä pariakymmentä minuuttia yhteen pötköön.

Tänään oli päivä ostoskeskukseen kadonneiden junalippujen, vaateostosten ja pierunhajuisten broilerinfileiden. Eipä naurata. Ihan järjetöntä. Mies sanoi, että se katse, kun totesin, ettei junaliput ole lompakossa, kertoi jo kuulemma sen, että kohta seuraa jotain maanista toimintaa

Sittemminhän Mies nauroi katketakseen - siis sen jälkeen, kun kävin noutamassa sen kädestäni kadonneen junalipun eräästä vaateliikkeestä. Olin sen vain muina naisina laittanut jonkin paitapinon päälle. Ihan noin vaan. Kuljetin sen sinne pinon päälle (3. krs) kuitenkin alakerroksesta E eli siinä ajassa olisi voinut kuvitella, että se lippu löytäisi tiensä parempaan talteen, kuten vaikka sinne lompakkoon. Ei. Se piti myös jättää sinne pinon päälle, tulla kerrokset alas ja sitten aivan yhtäkkiä alkaa miettimään, että laitoinhan sen junalipun talteen, kun sen tuosta automaatista tulostin. 

Sitten tuli se katse ja alkoi penkominen. Olenko minä ko. tilanteissa rauhallinen, rationaalinen ja analyyttinen? No en ole. Tukka irtoilee pinneistä eikä kaukana ole, että myös päästä ja välitön hiki iskee selkään. Kaikki ostoskassit, laukut, vaunut, se peevelin lompakko käännetään ylös alas, siinä ja silloin. Mies ei yleensä reagoi näihin, koska kadonnut artikkeli aina yleensä löytyy. NYT EI. 

Entä se puheentulva, plörrrrrplääääärngngngng. Ei saa tolkkua. Säntäilyä. Minne? Tänne? Sinne? Vaatekauppaan. Myyjän luo  plörrrrrplääääärngngngng ja kas vain! We have a winner! Siellähän se lippu oli. Olisi pitänyt heti vaan mennä sinne kauppaan ilman tuota välivaihetta. Draamaa tarinaan lisää se, että myyjä oli jo rutistellut lipun heittääkseen sen roskikseen, mutta vielä ehdin. Kiitos, hei!  

Lähdin lippuineni Miehen luo tuulettamaan Bobby Ewing kainaloitani, Mies vain totesi, että noni, hyvä, nyt syömään! Perhe se on pidettävä ravinnossa tämän sekoilunkin jälkeen, ja minun piti alkaa valmistamaan broiskufileitä. Ihan nopeesti nää tulee, pannulla vaan pyöräytän. Kukaan ei syönyt niitä, koska ne haisivat ihan pierulle. Ostin fileet pari päivää sitten ja tänään oli vika parasta ennen päivä. Laitoin aamulla ne marinoitumaan (valmis soossi - joku savuaromi - todellakin aromi - tuskin broiskut olivat vielä pilalla, viittä vaille, mutta eivät vielä pilalla). Sitä en nyt kuitenkaan enää tälle päivälle testannut. Rajansa kaikella. 

Se tärkein asia sitten tietysti jäi hoitamatta. Minun piti hoitaa suodatinpaperit aamuksi, jotta tämä keho käynnistyisi, mutta tuo edellinen sotki ohjelmani täysin. Unohdin. Voi pihkura. Minä aion tehdä jonkun sponsorisopimuksen näiden kahvien kanssa, jotta saavat toiset huolehtia, että mulla on aina kahvit ja välineet. Iso laatikko kuukauden välein, niin ei olisi tällaista. Tai joku automaattinen hälytys. Ei pääse ovista kotiin sisään ilman kahvitarpeita, kun ei mene perille sekään, että monta kertaa on jo unohtunut. Aamulla vikat kahvit juotua, sitä aina muistuttaa itseään, ethän nyt lehmä unohda ostaa tänään kahvia/suodatinpusseja/elämää helpottavia asioita (suklaa, ihania juttuja (vaikka Swedish Hasbeensit)), mutta ei - se unohtuu, kun viimeiset tirat siitä aamukahvista on vedetty. Sitten ollaan tässä. Ei pääse asioille enää. Mies nimittäin lähti pelaamaan minigolfia. Se tarvii lomaa, kun me ollaan 10 viikkoa kesälomilla yhdessä, niin vähempikin aika alkaa jo vituttamaan. Rankasti.

8 kommenttia:

Miima kirjoitti...

Auts. No mutta päivä on nyt pulkassa, ja huomenna sitten paremmalla sykkeellä ;)

Rakas opettaja-mieheni viettää koko kesän lomalla, ja hiihtää kyllä menemään kaikkialla muualla kuin täällä meillä kotona... Ottaa kyllä lapsiakin mukaan, mutta minä en sitä ihan kauheesti pääse näkemään, nih.

jarna kirjoitti...

ANTEEKS; mä niin nauroin :D You made my day dear ♥ Kun itte oon vetänyt minimiunilla duunissa tän viikon ja mulla on sentään ollut kahvinkeittimessä illalla miehen lataama latinki aamuks varten, sen kuin naps nappulasta ja musta kulta lorisee. Ja nyt oon ihan DEEEEEED ja hikinen ja paskanen enkä jaksa ees suihkuun raahautua kuin joskus ennenkuin matoja alkaa kasvaa tukasta (lue: muutaman tunnin kuluttua).

Joku viisas on suositellut, että ei kandeis käyttää broilertuotteita, jotka on jo viimeisellä tai edes edellisellä käyttöpäivällä. Ehkä me molemmat nyt muistamme tämän, kun pierunhaju tuoksahtaa tänne asti :D Kamalampi haju voi olla vain pilaantunut tofu, josta minäkin, sitkeä naisihminen toki valmistin ruokaa ja koko keittiö haisi ja meni hyviä raaka-aineita sitten vessanpyttyyn muitakin kuin tofu. Stupido woman!

Mä kun unohdin viimeksi ostaa kahvin (siis tää tapahtuu kerta kymmeneen vuoteen kuvailemistasi syistä), lampsin pokkana naapuriin lainaamaan. Mutta silloin ei ollut aikainen aamu, vaan oli aikamun pakollisten päivälliskahvien :D

T: Vartaistukea blogistasi saava kroonisesta univajeesta kärsivä kahviholisti

Sirkku kirjoitti...

Minulle tuli karvasen verran huojentunut olo tuosta junalippujen talteen laittamisesta, koska itselläni epäilin orastavaa muistisairautta pari viikkoa sitten.
Olin aloittanut yötyön siivoojana. Yhtenä aamuna töistä lähtiessä lomakko vain oli kdonnut. Hätäsoitto miehelle kotiin, ja täällä kääntävät kaiken ylösalaisin. Hävinnyt, mikä hävinnyt, ehkä pudonnut avoimesta takin taskusta. Armoton korttienkuoletusrumba alkoi ja Helsingin poliisilaitoksen neuvontapuhelimeen jonotin tunnin kuullakseni, että henk.tod. katoamisilmoituksen voipi tehdä netissä.
Kun kaikki on selvää, kävelen eteiseen ja mikäs se siellä pilkottaa avoimesta siivouskomeron ovesta..
Siivooja laittaa tärkeät jutut talteen tietysti siivouskomeroon. Lompakon löytyminen harmitti enemmän kuin katoaminen.
Hetken epäilin siis muistisairautta. Vähän nukkumisen syytä ehkä kuitenkin.
Ärsyttää, jos ei hallitse alkeellisia tavaroita ja papereita, kuten itse haluaisi.

jarna kirjoitti...

Ai joo ja mä olen grande mama tossa kamojen hukkailemisessa. Mun edellisessä postauksessa esitellyt tennarit jäi yhteen tienrietsykseen bussipysäkille, josta mieheke niitä autolla hakemaan. Siellä ne jökötti (plus kassillinen muuta), vaikka dösis oli täynnä jengiä! Rehelliset suomalaiset kiitos!

Ripu kirjoitti...

Kiitokset ihanat. Tulihan se uusi päivä, kuten Miima veikkasi ja kahviakin on ladattu masiinaan. Peace. Viisas on miehesi, että ei jää vaan kotosohvalle. Ei jää munkaan, koska käy aika ajoin siellä minigolfissa.

Nukuttu ei olla (tietenkään), koska tytöissä on nyt yhtäkkiä joku kesäflunssa. Rok ja roll.

Jarna: Mua ei naurattanut. Inhottaa tuo säätäminen väsyneenä. Nyt tietysti voisi naurattaa, jos ei ois tämmönen tosikko, mutku on.

Hyvä, että ne tenskutkin löytyi. Oliko ne just ne punkut ja sinkut? :)

Voi kamalaa, että en uskalla ajatellakaan miten selviän jossain työpaikalla. Hieno tuo sun miehes. Meillä on kahvinkeittimessä ajastin, jota en jaksa yleensä illalla säätää, paitsi jos on kello herättämässä aikaista lähtöä varten. Se on mahtavaa.

Kiitos broiskuvinkistä ja voimia loppuviikkoon. On melkein perjantai. :D

Sirkku: Oi että. Onneksi sulla ei ollut muistisairautta. Ehdit kuitenkin kaiken peruuttaa ja millä vaivalla. Oih. Mutta onneksi sentään se kukkaro löytyi, vaikka iso duuni korttien uusimisessa. Iso tsemppirutistus ja nyt ota reilusti suklaata.

jarna kirjoitti...

Ripu, juu sinkut ja punkuthan ne siellä pysäkillä seilas :D Voi elämän päivää, kun kotiovella hoksasin että TERVE (!) olen unohtanut ne helkkarin ostokset sinne pysäkille. Oli mies taas mielissään, mutta reippaana miehenä ajeli paikalle eikä motkottanut. Itse olin repsikan paikalla selostamassa mikä pysäkki ja missä, ja hyökkäsin kuin täyskahjo (jota varmasti aikalailla olenkin) autosta pysäkille, kun näin tutut kamat siellä tönöttämässä penkillä. Oli siinä taas ihmisillä ihmettelemistä :D En mitenkään voi olla ansainnut niin ihanaa kultaa (onneksi rakkautta ei tarvitsekaan ansaita, muuten oisin osatonna).

jarna kirjoitti...

Niin ja ei muakaan KOSKAAN tuollaiset asiat sillä hetkellä naurata. Myöhemmin kyllä.

Itse muuten unohdin jo teini-iässä junaliput. Menin pokerilla väärään junaan ja kun tajusin sen, juoksin oikeaan junaan sillä seurauksella, että junaliput oli unohtuneet väärään. Ja silloin ei ollu (teko)syynä lasten takia valvominen! Onneksi ehdin ne vielä juuri ja juuri halea ja löytyivätkin.

Unohdin myös kerran esikoisen vauva-aikana lompakon, jossa oli vuokrarahat, Mäkkärin veskiin! Silloin ei maksettu mitään verkkopankissa, vaan kassalla. Ja esikoinenhan ei nukkunut koskaan, ennenkuin täytti 2v. Puuh! Hiki virtaa jo muistelemisestakin. Mutta kun juoksin takas Mäkkiin, oli juuri joku rehellinen suomalainen ojentamassa mun lompakkoa kassalle! En voi lakata ylistämästä suomalaisten rehellisyyttä koskaan!

Toisaalta oli sakemannikin rehellinen, kun unohdin isimiehen partavedet ja muut pikku-tuliaiset erään ravintolan terassille illan suussa, kun olin Berliinissä. Talteen oli omistaja ottanut ja sieltä löytyi :)

Oikeesti mun pää on varmaan lopullisesti kajahtanut näistä vuosien valvomisista :/

Ripu kirjoitti...

Jarna: Kiitettävää säätöä ollut ilmoilla myös siellä päin. Kiitos. Ihana kuulla! :)