Ehkä jo kilahti

kuva: failheap-challenge.com

Voi apua, mikä päivä. Siis ihan ker-ta kaikkiaan (tämä Marja-Liisa Kirvesniemi lip sync). Tuli jälleen todistettua, että ei kannata liikahtaa mihinkään, jos ei ole edellisenä yönä nukkunut edes sitä pariakymmentä minuuttia yhteen pötköön.

Tänään oli päivä ostoskeskukseen kadonneiden junalippujen, vaateostosten ja pierunhajuisten broilerinfileiden. Eipä naurata. Ihan järjetöntä. Mies sanoi, että se katse, kun totesin, ettei junaliput ole lompakossa, kertoi jo kuulemma sen, että kohta seuraa jotain maanista toimintaa. 

Sittemminhän Mies nauroi katketakseen - siis sen jälkeen, kun kävin noutamassa sen kädestäni kadonneen junalipun eräästä vaateliikkeestä. Olin sen vain muina naisina laittanut jonkin paitapinon päälle. Ihan noin vaan. Kuljetin sen sinne pinon päälle (3. krs) kuitenkin alakerroksesta E eli siinä ajassa olisi voinut kuvitella, että se lippu löytäisi tiensä parempaan talteen, kuten vaikka sinne lompakkoon. Ei. Se piti myös jättää sinne pinon päälle, tulla kerrokset alas ja sitten aivan yhtäkkiä alkaa miettimään, että laitoinhan sen junalipun talteen, kun sen tuosta automaatista tulostin. 

Sitten tuli se katse ja alkoi penkominen. Olenko minä ko. tilanteissa rauhallinen, rationaalinen ja analyyttinen? No en ole. Tukka irtoilee pinneistä eikä kaukana ole, että myös päästä ja välitön hiki iskee selkään. Kaikki ostoskassit, laukut, vaunut, se peevelin lompakko käännetään ylös alas, siinä ja silloin. Mies ei yleensä reagoi näihin, koska kadonnut artikkeli aina yleensä löytyy. NYT EI. 

Entä se puheentulva, plörrrrrplääääärngngngng. Ei saa tolkkua. Säntäilyä. Minne? Tänne? Sinne? Vaatekauppaan. Myyjän luo  plörrrrrplääääärngngngng ja kas vain! We have a winner! Siellähän se lippu oli. Olisi pitänyt heti vaan mennä sinne kauppaan ilman tuota välivaihetta. Draamaa tarinaan lisää se, että myyjä oli jo rutistellut lipun heittääkseen sen roskikseen, mutta vielä ehdin. Kiitos, hei!  

Lähdin lippuineni Miehen luo tuulettamaan Bobby Ewing kainaloitani, Mies vain totesi, että noni, hyvä, nyt syömään! Perhe se on pidettävä ravinnossa tämän sekoilunkin jälkeen, ja minun piti alkaa valmistamaan broiskufileitä. Ihan nopeesti nää tulee, pannulla vaan pyöräytän. Kukaan ei syönyt niitä, koska ne haisivat ihan pierulle. Ostin fileet pari päivää sitten ja tänään oli vika parasta ennen päivä. Laitoin aamulla ne marinoitumaan (valmis soossi - joku savuaromi - todellakin aromi - tuskin broiskut olivat vielä pilalla, viittä vaille, mutta eivät vielä pilalla). Sitä en nyt kuitenkaan enää tälle päivälle testannut. Rajansa kaikella. 

Se tärkein asia sitten tietysti jäi hoitamatta. Minun piti hoitaa suodatinpaperit aamuksi, jotta tämä keho käynnistyisi, mutta tuo edellinen sotki ohjelmani täysin. Unohdin. Voi pihkura. Minä aion tehdä jonkun sponsorisopimuksen näiden kahvien kanssa, jotta saavat toiset huolehtia, että mulla on aina kahvit ja välineet. Iso laatikko kuukauden välein, niin ei olisi tällaista. Tai joku automaattinen hälytys. Ei pääse ovista kotiin sisään ilman kahvitarpeita, kun ei mene perille sekään, että monta kertaa on jo unohtunut. Aamulla vikat kahvit juotua, sitä aina muistuttaa itseään, ethän nyt lehmä unohda ostaa tänään kahvia/suodatinpusseja/elämää helpottavia asioita (suklaa, ihania juttuja (vaikka Swedish Hasbeensit)), mutta ei - se unohtuu, kun viimeiset tirat siitä aamukahvista on vedetty. Sitten ollaan tässä. Ei pääse asioille enää. Mies nimittäin lähti pelaamaan minigolfia. Se tarvii lomaa, kun me ollaan 10 viikkoa kesälomilla yhdessä, niin vähempikin aika alkaa jo vituttamaan. Rankasti.