Äiti karkumatkalla
Tänään minä karkasin. En kestänyt olla enää viidettä vai jopa kuudetta (?) päivää sisällä. Otin vaan ja lähdin, kun yksivuotias nukkui päiväuniaan. En mainostanut tätä tempausta yhtään aiemmin. Yhtään kenellekään. Neljävuotiaalle annoin vaahtokarkin poikkeuksellisesti ei-karkkipäivänä, jotta hän ei alkaisi kiljumaan, kun äiti lähtee yksin. Mieti, mitkä toimenpiteet. Pitäisiköhän näitä lähtemisiä harrastaa reilusti useammin. Siis muotoilen uudestaan, koska en voi edes laittaa tuohon äskeiseen kysymysmerkkiä perään. Näitä yksin lähtemisiä pitäisi harrastaa huomattavasti useammin.
Kävin vain kävelemässä vähän ja nappasin ihanan kahvin mukaani. Olin poissa reilun tunnin. Poden tästä valtavan huonoa omaatuntoa, kuten jo ihan siitäkin, että kuljin ylipäätään näiden seinien ulkopuolella tartuttamassa ihmisiä tähän hemmetin enterorokkoon. Yritän lohduttautua sillä, että tauti tarttui minuun kyllä jo moooonta vuorokautta sitten eikä täten pitäisi enää tarttua - tai ei niin helposti. Eipä. Huomenna on hirmu otsikot, että koko kahvila sairastui enterorokkoon minun pyörähtäessä ovella. Maksoin jopa kortilla siksi, ettei kahvilantädin tarvitse ottaa mitään kädestäni. Voi sitä onnetonta, joka painaa pinkoodinsa minun jälkeeni. Anteeksi.
Jostain kumman syystä pidän tällaisesta säästä. Vettä vähän tihkuttaa, mutta ei vielä kastu kuitenkaan, eikä ole kylmä. Minä en ole mikään sateenvarjojen kantelija. Eikä minua vesisateetkaan haittaa. Silloin haaveilen teekupposesta, ihanasta kirjasta, viltistä ja sohvasta (never in real life, enhän edes juo teetä.. mutta haaveita on hyvä olla). Pidän syksystä.