maanantai 24. syyskuuta 2012

Vuosi


Reilu vuosi sitten käskin Miehen kuvata tuota valtavaa vatsaa, joka piti sisällään ihanaa vauvaa. Reilu vuosi sitten panikoin, miksi vauva ei ole jo syntynyt normaalisti ennenaikaisena, kuten isosiskonsa ja serkkunsa. Näin silmissäni pisteitä, mittasin joka päivä verenpainetta kymmeniä kertoja, ja minulla oli jo vaikka mitä (kuviteltuja) tiloja, koska oli niin perin kummallista, että vauva ei ollut vielä syntynyt. Ukki oli hypännyt eestaas Helsingin ja mummolan väliä, jotta olisi tuolloin kolmevuotiaan kaverina, jos lähtö laitokselle tulisi. Ei tullut.

Siskoni ja ihanat siskontytöt olivat tulossa luoksemme, koska olimme saaneet heiltä lahjaksi Helsingin kaupunginteatteriin liput Kolmeen iloiseen rosvoon. Itse olin ilmoittanut itsevarmasti jo alkuraskaudesta, että en harmikseni pääse esitystä katsomaan, koska meillä on silloin pieni vauva! Kuvittelin ja olinkin täysin varma, että esityksen aikaan vauva olisi ollut meillä jo vähintäänkin kuukauden ajan.

Aamu koitti, ja minulla oli tunne, että ehkäpä vauva tuleekin tänään, enkä oikeasti pääse esitykseen. Pientä fiilistä tulevasta oli heti aamusta lähtien, mutta hyvin epäsäännöllisesti, ja kävin ihan normaalisti ruokakaupassa iltapäivällä. Ihmettelimme siskoni kanssa näitä pieniä supistuksen tyylisiä tuntemuksia, joista en vielä varsinaisesti miksikään muuttunut (lue: apua-huutavaksi-olioksi-joka-ei-voi-tajuta-miten-järkyttävää-kipu-voi-ollakaan).

Ilta koitti, ja olin soittanut Kätilöopistolle kertoakseni epäsäännöllisistä ei-kivuliaista supistuksista vain kuullakseni siellä olevan sulku. Ei välttämättä sellainen asia, jonka haluaisi kuulla, jos olisi synnyttämään lähdössä. Enhän minä tosin tuolloin ollut. Olin huolissani, koska vauva oli ollut niin hiljainen, ja olin päättänyt, että kunhan teatterilaiset lähtevät matkaan, niin menemme kuuntelemaan vauvan sydänääniä, ja tarkistamaan, että kaikki on hyvin. Muistan pohtineeni hiukan hätääntyneesti, tuleeko lapsestani espoolainen, jos täytyykin mennä Jorviin, jollei sulku pian pääty. Soitin Naistenklinikalle, josta meidät toivotettiin tervetulleiksi sitten kun siltä tuntuu. Olin niin rauhallinen ja liian normaali kuulostaakseni siltä, että synnyttäisin lapsen kolmen tunnin kuluessa. Lähdimme kuitenkin matkaan, koska minua huoletti vauvan vähäinen liike.

Hurautimme taksilla sairaalaan, jossa meille kerrottiinkin, että sulku on Kätilöopistolta ohi, mutta katsottiin tilanne kuitenkin vielä. Vauva voi onneksemme hyvin, ja minua hävetti, koska halusin tosiaan lähteä sinne Kätilöopistolle. Synnytys oli siis hyvinkin käynnissä, mutta me lähdimme kiitos ja anteeksi -fiiliksin odottamaan jälleen taksia Naistenklinikan ulko-ovelle. Kätilöopistolle saavuttuamme pääsimme ammehuoneeseen, ja hihkuin ilosta, että mahtavaa pääsen uimaan! Tilitin kätilölle, että siis onko siistiä, kun en ollut saanut koko kesänä uida eikä meillä ole ammetta kotona. Aina hotellissakin toivon ammeellisen huoneen.. Oijoi mikä sekopää. Mies istahti villapaidassaan kiikkustuoliin, ja kaivoi lehden kassistaan (vinkiksi isille, että villapaidassa saattaa tulla vähän lämmin, vaikka toimiikin vain tsemppaajan roolissa synnytyssalissa). Kello oli tuolloin 19.15, ja Mies tiedusteli jo milloin seuraava vuoro tulee. Hän totesi tietävän oloisena, että täällä menee varmaan kauan, kun tuo yksi ui tyytyväisenä tuolla altaassa, ja näyttää enemmänkin siltä, että tilaisi margaritan allasbaarista, kuin kovin pian synnyttäisi. Klo 21.30 vaihtuu vuoro, saimme kuulla.

Minä senkun vaan polskin ja luin Annaa. Siinä oli juttua naisesta, joka tänä päivänä toimii Pierre Cavallon toimitusjohtajana, ja jolle brenkku maistui ihan liikaa. Yhtäkkiä kesken jutun lukemisen ja erittäin leppoisien tunnelmien kuului pikkuinen naps-ääni. Lapsivesi! Siitä menikin vajaa pari tuntia, joka piti sisällään tajuttomia ilokaasupöllyjä, naurukohtauksia, armon anomisia, epätoivoa, tsemppausta ja vannomista, että tämä on sitten viimeinen kerta, kun minä olen täällä. Kuulitko sinä?!, ja viisaita toteamuksiani tyyliin: Kyllä tämä lapsen tekeminen on aikamoinen savotta! (just olin vetässyt pikkuiset kaasut. Ihan tosi??). 

Ja juuri ennen vuoron vaihtumista - Kätilöopiston kellon ollessa 21.24, meidän rakkaasta esikoisestamme tuli isosisko, kun ihana, rakas tyttäremme syntyi. 

Ihana, kun vihdoin tulit rakas.

Ensimmäisen aamun näkymä sairaalan ikkunasta kahden tyttären äitinä.

Äidin muruset



Pupulle tuli kaveriksi serkkujen tuoma Sophia-kirahvi

Voi ihanuus!

Pikkuiset varpaat tädin sukkatehtaan tuotoksissa

Ja hups! Haloo kuuluuko? Aivan yhtäkkiä minä olenkin 1-vuotta vanha!

Äitin rakas 1-vuotias, sinne se jo lähtee maailman ääriin! EI SAA! Snif ja nyyh!

Äiti älä pelkää
kyllä pidän itsestä huolen, 
ja laulan pappadaduda pa 
duda dapa.
(Maailman toisella puolen / Haloo Helsinki)

9 kommenttia:

zirk kirjoitti...

Ihana,ihana postaus. <3
Onnea 1veelle!

Ripu kirjoitti...

Zirk: Kiitos ja nyyh! :)

Maagi kirjoitti...

Voi miten ihanaa! Meidän 1-vee!!Muistan niin tuon! Olin saanut varmasti edellisenä päivänä kipsin pois jalastani ja mietin, että miten jalkani asetan, jos synnytys alkaa syöksynä kotona..ja apuhommiin pääsisin. Mutta, minäpä olin katsomassa Kolmea Iloista Rosvoa tulevan isosiskon ja kahden tyttösen kanssa- ja tuli Eppu Salmisellekin kerrottua, että kuulepas, et arvaa, missä on meidän Ripu. Jännitys oli ihan mahdoton- ja taisin jo kertoa, että en kestä enää yhtään raskautta, niin jännittävää se oli nyt 1-veenkin kohdalla. Että voiskos lapsiluku olla tässä, meillä kaikilla, mitäh. ja niin on ihanat typsyt meillä, että! Paljon Onnea!

Ripu kirjoitti...

Maagi: Kiitos! Niin oli huippua, kun just oli silloin se teatteri, ja just te olitte täällä. Ei tarvinnut jännittää, miten kotona sujui, kun tiesi, että ei ole hätää. Ja jep, eiköhän ne meidän ihanat tytsyt ole tässä! Ollaan kiitollisia! Vois poistaakin synnytyslaitoksen puhelinnumerot kännykästä. :)

Katja kirjoitti...

Oih, ihan tuli täällä kyyneleet silmiin tuota lukiessani. Samalla tuli mietittyä omaa kahden vuoden takaista ihanan syntymää. On ne vaan ihmettäkin ihanempia muruja.

Jennijee kirjoitti...

Hurjaa miten äkkiä vuosi on mennyt (taas). Onneksi kaikki meni hyvin epänormaalista raskauden kestosta huolimatta, ja toivottavasti verenpaine pysyy jatkossakin kontrollissa neitien kanssa! :D Paljon onnea vielä synttärisankarille ja urhealle äidille!

Ripu kirjoitti...

Katja: Kiitos. Kyllä ovat niin ihania, ei voi kun aina ihmetellä, mistä nuo rakkaat meille annettiin. Hieno päivä muisteluun myös siellä. Onnea äitille!

Jennijee: Kiitos. Onneksi kaikki meni, etenkin kun meidän jengin epänormaalia oli tasan laskettuna aikana syntyminen. ;) Verenpainetta ei enää mittailla. Saattahan se välillä liikehtiä suuntaan tai toiseen. :)

jarna kirjoitti...

Voi onnea ♥ Ihmeellinen on elämä.

Ripu kirjoitti...

Jarna: Kiitos! ♥ Niin on.