Juhlatunnelmia

Voi että, nyt meillä on yksivuotiasta juhlittu isosti se eka viikonloppu. Vielähän ne on anopit syöttämättä ja juottamatta. On se vaan iso juttu. Niin iso, että on iloinen ja haikea mieli yhtäaikaa. Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että ensimmäinen ikävuosi on saavutettu, ja meidän pieni pötkyläinen osaa itse jo vaikka mitä. Siitäpä kai se haikea mieli tuleekin, kun se äidin syli ei olekaan enää se paikka, jossa istutaan rauhassa siihen saakka, kunnes äiti laskee sylistään. Ei, vaan siinä istutaan sen aikaa, kun yksivuotiasta huvittaa. Eikä ainakaan silloin istuta hetkeäkään, kun vaatteita puetaan, vaan kiemurrellaan, mutkitellaan, itketään ja yritetään purra äitiä. Semmoinen se äitin vauveli on. Suurimmat kipinät se ottaa vaipan pukemisesta. Siksipä sitä pottaa treenataankin niin ahkerasti.

Meidän tärkeimmät

Juhlapöytäänkin äiti sai taiottua tarjottaviakin, vaikka hiukan etukäteen mietityttikin. Suklainen-kakkupaperi-problematiikka ratkaistiin, kun Mies ehdotti, että sadattelun sijaan ihan vaan leikkaisin kakkupaperinreunat ja laittaisin uuden paperin kakun alle. Kakku oli pieni ja suklaakuorrute jähmettynyt, joten saatoin hyvin siirrellä sitä, jotta uusi alunen saatiin paikoilleen. Tästäkin melkoinen tilanne saatiin aikaiseksi, ja noin yksinkertainen ratkaisu löytyi. Kuivakka naurahdus tässä kohtaa.

Vieraat oli kutsuttu tiettyyn aikaan, ja jotenkin minulle aiheutti pientä mitensennytsanois - olkoot vaikka tykytystä se, että tulee tekstari, jossa eräs kokoonpano kysyi, sopiiko tulla kahta tuntia (!) aikaisemmin. No sopiiko? Sopiiko? Jäin hokemaan ääneen tuntien samalla miten tuli kamala hiki enkä kuullut enää mitään. Tokenin tästä kuitenkin nopeasti ja huomasin, että sormeni naputteli viestiin: Tottakai, tervetuloa! Sitten jäikin kiillote juustokakusta vain unelmaksi, muutenhan minä olisin sen tehnyt. Tietysti!

Kyllä voikin 1-v synttäreiden järjestäminen saada aikaan niin monenlaisia tuntemuksia, päällimmäisenä äidin ylpeys valtavan ihanasta juhlittavasta!