keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Äitipalkinto goes to...

Vettä sataa ja jälleen sataa. Näin sohvan nurkasta, eipä se nyt haittaa mitään. Jokunen tunti takaperin, purin hammasta yhteen. Tiukasti. Olin lasten kanssa toimittamassa erästä palautus/vaihto/ei ole/etsitään toisesta kaupasta -operaatiota, jonka jälkeen menimme vielä asioimaan postissa. 11kuinen ei tykännyt katsoa rankkasadetta suojan alta rattaista, kun neljävuotias kiljui ja hyppi maailman onnellisimpana lätäköissä. Äitin olisi pitänyt laulaa Munamiehen Pomppulaulua kaveriksi, mutta olin liian tosikko ryhtyäkseni Mannerheiminkadun*) neljän ruuhkassa moiseen. 11kuinen oikein karjui rattaissaan, ja tajusin, että hänellä on takuulla myös nälkä yleisen tutuksen lisäksi. 

Eikun postiin vaan vielä. Vaivaiset 15 oli ennen meitä, ja tajusin samassa, kun meidän vuoro vihdoin tuli, että ei helvata, Smart-postissahan oli nyt joku tarjous eikä siihen olisi tarvinnut jonottaa. Smart-posti oli mulle ihan uusi kokemus, eikä oppimista varsinaisesti edesauttanut 11kuisen järkky huuto samaan aikaa kuin yritin tavata mitä pitää tehdä. Luukut vain avautui ja sulkeutui nenän edestä. Sähähdinkin vaunuihin tosi aikuismaisesti alle vuoden ikäiselle, että NYT HILJAA! Sain katseita. Aiheestakin. Neljävuotias oli sillä aikaa tökännyt sateenvarjonsa kiinni johonkin postin rullakkoon, eikä tietenkään saanut sitä irti. Voi että, miten voi saadakin itsensä niin tiloihin. En tykkää.

11kuinen jatkoi tietenkin itkuaan, ja me menimme sateeseen odottamaan ratikkaa. Kaksi vaihtoehtoa, joita odotimme. Ensimmäinen tulee. Vanhanaikainen ratikka, en saa rattaita nostettua kyytiin. No odotetaan seuraavaa. Sama juttu. Teki mieli kiroilla ääneen. En tehnyt sitä. Sen sijaan odotimme kiltisti tuhannen muun nälkäisen kanssa rautatieaseman pysäkillä seuraavaa. Totesin lapselle, että täytyy odottaa kahdeksan minuuttia. Neljävuotiaalle noilla minuuteilla ei ollut merkitystä, mutta hän pyysi anelevasti, että antaisin tissimaitoo pikkusiskolle. No mitenkä annat. Rankkasateessa ja aseman pulisekojengin keskelläkö? Not going to happen. Vihdoin ratikka saapui, ja ai että oli iloisia kanssamatkustajia, kun saivat nauttia meidän seurasta kymmenisen minuuttia. 11kuinen jaksoi nimittäin karjua. Siis karjua, ei vain vähän itkeä. Neljävuotias onnistui jälleen sateenvarjon koukun kiinnittämisessä johonkin jumiin. Miten voi olla mahdollista? Olisin voinut vääntää sen varjon kahtia. En vääntänyt.

Mikähän siinä on, että pitää olla niin kireenä? Luonnevika. Tiedetään. Nyt mä alan viikkaamaan noita pyykkejä ennen kuin menetän hermoni uudelleen.  

*) Edit: HAHHAHHA! Olkoon sitten tästä lähtien MannerheiminKATU.

8 kommenttia:

Sirkku kirjoitti...

Etkö sä kerää panttipulloja ja -tölkkejä?!
Tossa raitsikkatilanteessa puuttui vielä se, että vaunusta noustessa kärryjen alakorista levähtää tantereelle pullot ja tölkit.
Mun miehelle on kerran lähes autenttisessa tilanteessa käyny niin.
Kun se tuli kotiin, tuijottavien ihmisten ajatukset miltei luki sen selässä.
Tollasia päiviä tarvitaan, että kun sä joskus istut raitsikassa ypöyksin (siis ilman sun lapsia), sä luulet olevasi lähestulkoon lomalla.
Mä olin maanantai-iltana loma-ajelulla.

Heidi kirjoitti...

Voi kiesus, on teillä ollut reissu :( Melkein voisin kertoa tähän perään omasta päivästäni yksin lasten kanssa; aamun ja iltapäivän kyytirumbat, työpäivä siihen väliin plus hiukan yleistä kaaosta päälle. Mutta en viitsi, koska tiedän, että tuo sun on potenssin tuhat hermoja raastavampaa kuin omani. Töihin paluu oli kohdallani ajoitukseltaan napakymppi, en vaan jaksaisi enää 24/7 lasten kanssa. Respectiä, Ripu, ja sydämmii!

Ripu kirjoitti...

Sirkku: No se se olisi puuttunut, että olisin leväyttänyt kaikki pullot ja tölkit vierimään pitkin ratikan käytävää. Sympatiat sinne kotiin. Ja Sirkku, voitko kuvitella, että ajattelin ihan kaihoisalla mielellä tuota sinun maanantai-illan loma-ajelua. Takuulla nautit siitä. Niin olisin minäkin. Ai että - no jonain päivänä. Sitten kun ilkeää edes mennä ratikkaan. ;)

Heidi: Kiitos. Ja voin niin uskoa, että on se sellainen tuo kyytisavottakin, että voimia vaan sinnekin.

Mua vaan inhottaa tää minä, kun tuntuu, että hermostun ihan olemattomasta. Sitten kun yritän, etten lapsille venkoile, vaan niin kuitenkin teen. Mikä tuo tämänpäiväinenkään oli - ei mitään oikeaa syytä kiristelyyn. Yritän taas huomenna olla parempi. Niin ja kiitos samoin, sydämmii myös sinne!

zirk kirjoitti...

huhhuh, raunioittava reissu, vaan niinpä siitäkin selvisitte.
Tulipa itsekin oltua tänään romahdusmiehille (unohdin ruokkia ne ennen ulkoilua, siis oikeesti!!) vähän kiukus, vaikka omaa syytäni oli, etteivät nälkäiset rievut jaksaneet pyöräillä. hahhah.

Katja kirjoitti...

Kiitos avautumisesta Ripu. En tiijä helpottaako se tietää, että muut on toisinaan yhtä hermostuvaa sorttia, mutta joo täällä välillä volyymit nousee kattoon. Välillä (hmmm, toisinaan aika usein) vaan päässä räjähtää (no ehkä vähään liioteltua) ja naps, äiti alkaa karjua. Tänään juuri sellainen ilta. (...syynä neljän tunnin yöunet päivystyksen jälkeen). Ja voi helevetti, että voi jälkeenpäin ottaa päähän, että pitikin hermostua. Ja taas tunnetaan syyllisyyttä. Se "äidin syyllisyys" onkin semmonen juttu, että siitäpä myö ei eroon päästä. Eläppä sen kanssa sitten nii.

Ripu kirjoitti...

Zirk: Ihanat romahdusmiehet! Ei kai sitä nyt aina muista antaa ruokaa. On paljon muutakin muistettavaa herranen aika! :)

Katja: Eläppä sen kanssa sitten nii. Kiitos. Yritetään huomenna paremmin, eikös. Nyt nukkumaan ettei siitä olis kiinni äitin rähjäysalttius! Bonne nuit!

Anonyymi kirjoitti...

Mulla on kanssa vastaavia kokemuksia Smartpost -automaatin käytöstä. Mun yksivuotias oli kylläkin hiljaa rattaissa mutta kaksivuotias juoksenteli viereisissä liukuovissa edestakaisin. "Hui kauheeta, älä jää väliin! Kenen lapsi tämä on???!" kommentoi ohikulkija. Melkein menin piiloon Smartpost-automaatin taakse, mutta pakkohan se oli sitten tunnustaa, että minunhan se. Ja tosi hyvin kasvatettu, eikä yhtään villi...

Ripu kirjoitti...

Anonyymi: No niin just. Miksi siinä pitää olla niin monta toimintoa? Ei ole kyllä minkään hoitovapaalaisen suunnittelema. Mulle sopisi sellainen brain-free loota, johon paketin voisi vain ohikulkiessaan viskata. Lasku tulisi kotiin. Älköön kukaan nyt vaan sanoko, että enempää brain-freetä samart-postists ei voisi saada..