Äitipalkinto goes to...
Vettä sataa ja jälleen sataa. Näin sohvan nurkasta, eipä se nyt haittaa mitään. Jokunen tunti takaperin, purin hammasta yhteen. Tiukasti. Olin lasten kanssa toimittamassa erästä palautus/vaihto/ei ole/etsitään toisesta kaupasta -operaatiota, jonka jälkeen menimme vielä asioimaan postissa. 11kuinen ei tykännyt katsoa rankkasadetta suojan alta rattaista, kun neljävuotias kiljui ja hyppi maailman onnellisimpana lätäköissä. Äitin olisi pitänyt laulaa Munamiehen Pomppulaulua kaveriksi, mutta olin liian tosikko ryhtyäkseni Mannerheiminkadun*) neljän ruuhkassa moiseen. 11kuinen oikein karjui rattaissaan, ja tajusin, että hänellä on takuulla myös nälkä yleisen tutuksen lisäksi.
Eikun postiin vaan vielä. Vaivaiset 15 oli ennen meitä, ja tajusin samassa, kun meidän vuoro vihdoin tuli, että ei helvata, Smart-postissahan oli nyt joku tarjous eikä siihen olisi tarvinnut jonottaa. Smart-posti oli mulle ihan uusi kokemus, eikä oppimista varsinaisesti edesauttanut 11kuisen järkky huuto samaan aikaa kuin yritin tavata mitä pitää tehdä. Luukut vain avautui ja sulkeutui nenän edestä. Sähähdinkin vaunuihin tosi aikuismaisesti alle vuoden ikäiselle, että NYT HILJAA! Sain katseita. Aiheestakin. Neljävuotias oli sillä aikaa tökännyt sateenvarjonsa kiinni johonkin postin rullakkoon, eikä tietenkään saanut sitä irti. Voi että, miten voi saadakin itsensä niin tiloihin. En tykkää.
11kuinen jatkoi tietenkin itkuaan, ja me menimme sateeseen odottamaan ratikkaa. Kaksi vaihtoehtoa, joita odotimme. Ensimmäinen tulee. Vanhanaikainen ratikka, en saa rattaita nostettua kyytiin. No odotetaan seuraavaa. Sama juttu. Teki mieli kiroilla ääneen. En tehnyt sitä. Sen sijaan odotimme kiltisti tuhannen muun nälkäisen kanssa rautatieaseman pysäkillä seuraavaa. Totesin lapselle, että täytyy odottaa kahdeksan minuuttia. Neljävuotiaalle noilla minuuteilla ei ollut merkitystä, mutta hän pyysi anelevasti, että antaisin tissimaitoo pikkusiskolle. No mitenkä annat. Rankkasateessa ja aseman pulisekojengin keskelläkö? Not going to happen. Vihdoin ratikka saapui, ja ai että oli iloisia kanssamatkustajia, kun saivat nauttia meidän seurasta kymmenisen minuuttia. 11kuinen jaksoi nimittäin karjua. Siis karjua, ei vain vähän itkeä. Neljävuotias onnistui jälleen sateenvarjon koukun kiinnittämisessä johonkin jumiin. Miten voi olla mahdollista? Olisin voinut vääntää sen varjon kahtia. En vääntänyt.
Mikähän siinä on, että pitää olla niin kireenä? Luonnevika. Tiedetään. Nyt mä alan viikkaamaan noita pyykkejä ennen kuin menetän hermoni uudelleen.
*) Edit: HAHHAHHA! Olkoon sitten tästä lähtien MannerheiminKATU.
Eikun postiin vaan vielä. Vaivaiset 15 oli ennen meitä, ja tajusin samassa, kun meidän vuoro vihdoin tuli, että ei helvata, Smart-postissahan oli nyt joku tarjous eikä siihen olisi tarvinnut jonottaa. Smart-posti oli mulle ihan uusi kokemus, eikä oppimista varsinaisesti edesauttanut 11kuisen järkky huuto samaan aikaa kuin yritin tavata mitä pitää tehdä. Luukut vain avautui ja sulkeutui nenän edestä. Sähähdinkin vaunuihin tosi aikuismaisesti alle vuoden ikäiselle, että NYT HILJAA! Sain katseita. Aiheestakin. Neljävuotias oli sillä aikaa tökännyt sateenvarjonsa kiinni johonkin postin rullakkoon, eikä tietenkään saanut sitä irti. Voi että, miten voi saadakin itsensä niin tiloihin. En tykkää.
11kuinen jatkoi tietenkin itkuaan, ja me menimme sateeseen odottamaan ratikkaa. Kaksi vaihtoehtoa, joita odotimme. Ensimmäinen tulee. Vanhanaikainen ratikka, en saa rattaita nostettua kyytiin. No odotetaan seuraavaa. Sama juttu. Teki mieli kiroilla ääneen. En tehnyt sitä. Sen sijaan odotimme kiltisti tuhannen muun nälkäisen kanssa rautatieaseman pysäkillä seuraavaa. Totesin lapselle, että täytyy odottaa kahdeksan minuuttia. Neljävuotiaalle noilla minuuteilla ei ollut merkitystä, mutta hän pyysi anelevasti, että antaisin tissimaitoo pikkusiskolle. No mitenkä annat. Rankkasateessa ja aseman pulisekojengin keskelläkö? Not going to happen. Vihdoin ratikka saapui, ja ai että oli iloisia kanssamatkustajia, kun saivat nauttia meidän seurasta kymmenisen minuuttia. 11kuinen jaksoi nimittäin karjua. Siis karjua, ei vain vähän itkeä. Neljävuotias onnistui jälleen sateenvarjon koukun kiinnittämisessä johonkin jumiin. Miten voi olla mahdollista? Olisin voinut vääntää sen varjon kahtia. En vääntänyt.
Mikähän siinä on, että pitää olla niin kireenä? Luonnevika. Tiedetään. Nyt mä alan viikkaamaan noita pyykkejä ennen kuin menetän hermoni uudelleen.
*) Edit: HAHHAHHA! Olkoon sitten tästä lähtien MannerheiminKATU.
