Panique
Päivää!
Pakko ihan raportoida, kun männä viikolla kirjaimellisesti sattui ja tapahtui kymmenessä minuutissa enemmän kuin kenellekään soisin tapahtuvan. Olin jo -täysin virheellisesti- kuvitellut saavuttaneeni mahtavat organisointikyvyt, jotka jokainen Äiti väkisinkin omaa ja joiden piti olla varsinainen valttikorttini, kun minut tullaan headhunttaamaan jonkin sortin tirehtöörin tehtävään (siis sitten joskus kolmen vuoden kuluttua, kun olen valmis aloittamaan työelämän). Niinpä vaan tulin havainneeksi, että onnistun saamaan pakkani todella sekaisin ihan vaan sillä, että kuvittelin kadottaneeni lompakkoni! Minäkö neuroottinen? HAH! Ikivanha juttu: missäs se onkaan... Tonkimista... Nonni tuossahan se on... Löytyi! MIES sanoo nykyään aina, kun astumme ovesta ulos, että TARKISTA NYT ONKO AVAIMET, PUHELIN JA LOMPAKKO! (Huom! HUUTAEN!!!) Okei, näin toimisi JÄRISSÄÄN OLEVA HENKILÖ, ei siis allekirjoittanut. Picture this:
Pääposti klo 15.30, juhannuksen aatonaatto, paljon ihmisiä postittamassa mittumaaritoivotuksia tai mitä lie ja minä tyttäreni kanssa. Plingplong vuorot vaihtuvat ja vihdoin tulee meidän vuoro. Lasta itkettää, otan hänet rintareppuun, ojennan paketin virkailijalle, rauhoittelen lasta tehden kohtalaisen nopeaa joustoliikettä reisillä samalla kopeloiden massiivista hoitolaukkua (notice: mahtavat organisointikyvyt - monta palloa ilmassa). Vaippa, tuti, nenätipat, käsihuuhde, pyllypyyhkeet, harso... Ei vieläkään lompakon tuntua... vesipullo, kolme kuukautta vanha Nan-tetra... EI VIELÄKÄÄN LOMPAKKO! Ensimmäinen paniikin aalto. "NIIN LÄHETÄTTEKÖ TE TÄMÄN PAKETIN TÄNÄÄN?" Helvetin helvetti missä se lompakko on!!! "Lähetän kyllä, mutta en nyt tunnu löytävän rahapussiani -NYT LAPSI JO HUUTAA JA REIDET ON HAPOILLA- "Ottakaa seuraava, tulen kohta uudelleen."
Tässä kohtaa paniikkiani osa pääpostin muista asiakkaista on jo kiinnittänyt huomiota pää punaisena huutavaan lapseen ja minun vähitellen pinkiksi muuttuvaan päähäni. Miksiköhän paniikin vallitessa tiukasti suditut hiuksetkin alkavat vavahdella irti ja sojottaa joka suuntaan? Puikkelehdin vaunuilla sivummalle ja alan maanisesti tyhjentämään jättimäistä hoitolaukkua. Vaipat ja tutit lentelee eikä sitä saamarin lompsaa vaan näy. Silmieni edessä vilisee matka kenkäkaupasta postiin ja olen vakuuttunut, että olen pudottanut sen matkalle. Ehkä Sokoksen kohdalle, kun siinä oli suojatien reunus ja vaunut heilahti. Ja just kun mä vihdoinkin teetin uuden ajokortin. Entä Stockmannin kortti VOI EI! Jostain syystä pankkikorttini katoaminen ei tullut mieleenikään.
Olin jo luovuttanut kunnes silmäkulmani havaitsi laukkua ympäröivän hoitoalustan uumenista kadonneen aarteen. Niin kyllä nämä nykyajan hoitolaukut ovat kompakteja. Niissä on myös hoitoalusta samassa paketissa. MIKÄ HELPOTUS! NYT SE LÖYTYI kailotin, koska tässä vaiheessa tätä tragediaa - pikemmiten farssia seurasi IHAN KOKO PÄÄPOSTIN VÄKI postinlajittelijoista, -leimaajista, -kantajista, -autonkuljettajista asiakkaisiin.
Eräs virkailija tuli sanomaan minulle, että voin mennä postittamaan paketin ilman uudelleen jonotusta. Kuinka kilttiä tai ehkä ulkoinen habitukseni viestitti, että kohta varmaan minulta irtoaa pää, jos en pian saa sitä pakettia postiin. Lapsi säikähti vimmatusti hakkaavaa sydäntäni, joka varmaankin pieksi rintarepussa kiljuvan lapsenikin ruhjeille. Poistin hänet repusta ja yritin sitten kirjoittaa osoitekorttia lapsi sylissä hytkytellen. EN ONNISTUNUT (onko tämä nyt sitä, ettei minulla ole mittavia organisointikykyjä - vielä?). Laitoin itkevän lapsen tavaraa pursuavan vaunun koppaan ja kirjoitin osoitekortin hikipisaroiden valuessa otsaani ja selkäpiitäni pitkin. Onneksi sosiaaliviranomaiset eivät nähneet vaunuihin, sillä lapsellani ei ollut varsinaisesti mitenkään ergonominen asento kaiken kaman keskellä retkottaessaan. Nostin lapsen syliini ja jatkoin bounssaamista, kunnes minua palvellut virkailija totesi, että "Nukkuu jo, ei tarvitse enää hytkyttää noin kovaa."
Ja vielä... Ennen kun olin saanut asiani hoidettua eräs naisvirkailija kiikutti vaippaa luokseni toiselta puolelta postisalia: "Tää on varmaankin sun..." Matkalle jäi myös yksi tutti ja itsekunnioitukseni. Asioin vastedes sivutoimipisteissä.
Pakko ihan raportoida, kun männä viikolla kirjaimellisesti sattui ja tapahtui kymmenessä minuutissa enemmän kuin kenellekään soisin tapahtuvan. Olin jo -täysin virheellisesti- kuvitellut saavuttaneeni mahtavat organisointikyvyt, jotka jokainen Äiti väkisinkin omaa ja joiden piti olla varsinainen valttikorttini, kun minut tullaan headhunttaamaan jonkin sortin tirehtöörin tehtävään (siis sitten joskus kolmen vuoden kuluttua, kun olen valmis aloittamaan työelämän). Niinpä vaan tulin havainneeksi, että onnistun saamaan pakkani todella sekaisin ihan vaan sillä, että kuvittelin kadottaneeni lompakkoni! Minäkö neuroottinen? HAH! Ikivanha juttu: missäs se onkaan... Tonkimista... Nonni tuossahan se on... Löytyi! MIES sanoo nykyään aina, kun astumme ovesta ulos, että TARKISTA NYT ONKO AVAIMET, PUHELIN JA LOMPAKKO! (Huom! HUUTAEN!!!) Okei, näin toimisi JÄRISSÄÄN OLEVA HENKILÖ, ei siis allekirjoittanut. Picture this:
Pääposti klo 15.30, juhannuksen aatonaatto, paljon ihmisiä postittamassa mittumaaritoivotuksia tai mitä lie ja minä tyttäreni kanssa. Plingplong vuorot vaihtuvat ja vihdoin tulee meidän vuoro. Lasta itkettää, otan hänet rintareppuun, ojennan paketin virkailijalle, rauhoittelen lasta tehden kohtalaisen nopeaa joustoliikettä reisillä samalla kopeloiden massiivista hoitolaukkua (notice: mahtavat organisointikyvyt - monta palloa ilmassa). Vaippa, tuti, nenätipat, käsihuuhde, pyllypyyhkeet, harso... Ei vieläkään lompakon tuntua... vesipullo, kolme kuukautta vanha Nan-tetra... EI VIELÄKÄÄN LOMPAKKO! Ensimmäinen paniikin aalto. "NIIN LÄHETÄTTEKÖ TE TÄMÄN PAKETIN TÄNÄÄN?" Helvetin helvetti missä se lompakko on!!! "Lähetän kyllä, mutta en nyt tunnu löytävän rahapussiani -NYT LAPSI JO HUUTAA JA REIDET ON HAPOILLA- "Ottakaa seuraava, tulen kohta uudelleen."
Tässä kohtaa paniikkiani osa pääpostin muista asiakkaista on jo kiinnittänyt huomiota pää punaisena huutavaan lapseen ja minun vähitellen pinkiksi muuttuvaan päähäni. Miksiköhän paniikin vallitessa tiukasti suditut hiuksetkin alkavat vavahdella irti ja sojottaa joka suuntaan? Puikkelehdin vaunuilla sivummalle ja alan maanisesti tyhjentämään jättimäistä hoitolaukkua. Vaipat ja tutit lentelee eikä sitä saamarin lompsaa vaan näy. Silmieni edessä vilisee matka kenkäkaupasta postiin ja olen vakuuttunut, että olen pudottanut sen matkalle. Ehkä Sokoksen kohdalle, kun siinä oli suojatien reunus ja vaunut heilahti. Ja just kun mä vihdoinkin teetin uuden ajokortin. Entä Stockmannin kortti VOI EI! Jostain syystä pankkikorttini katoaminen ei tullut mieleenikään.
Olin jo luovuttanut kunnes silmäkulmani havaitsi laukkua ympäröivän hoitoalustan uumenista kadonneen aarteen. Niin kyllä nämä nykyajan hoitolaukut ovat kompakteja. Niissä on myös hoitoalusta samassa paketissa. MIKÄ HELPOTUS! NYT SE LÖYTYI kailotin, koska tässä vaiheessa tätä tragediaa - pikemmiten farssia seurasi IHAN KOKO PÄÄPOSTIN VÄKI postinlajittelijoista, -leimaajista, -kantajista, -autonkuljettajista asiakkaisiin.
Eräs virkailija tuli sanomaan minulle, että voin mennä postittamaan paketin ilman uudelleen jonotusta. Kuinka kilttiä tai ehkä ulkoinen habitukseni viestitti, että kohta varmaan minulta irtoaa pää, jos en pian saa sitä pakettia postiin. Lapsi säikähti vimmatusti hakkaavaa sydäntäni, joka varmaankin pieksi rintarepussa kiljuvan lapsenikin ruhjeille. Poistin hänet repusta ja yritin sitten kirjoittaa osoitekorttia lapsi sylissä hytkytellen. EN ONNISTUNUT (onko tämä nyt sitä, ettei minulla ole mittavia organisointikykyjä - vielä?). Laitoin itkevän lapsen tavaraa pursuavan vaunun koppaan ja kirjoitin osoitekortin hikipisaroiden valuessa otsaani ja selkäpiitäni pitkin. Onneksi sosiaaliviranomaiset eivät nähneet vaunuihin, sillä lapsellani ei ollut varsinaisesti mitenkään ergonominen asento kaiken kaman keskellä retkottaessaan. Nostin lapsen syliini ja jatkoin bounssaamista, kunnes minua palvellut virkailija totesi, että "Nukkuu jo, ei tarvitse enää hytkyttää noin kovaa."
Ja vielä... Ennen kun olin saanut asiani hoidettua eräs naisvirkailija kiikutti vaippaa luokseni toiselta puolelta postisalia: "Tää on varmaankin sun..." Matkalle jäi myös yksi tutti ja itsekunnioitukseni. Asioin vastedes sivutoimipisteissä.
