Mun koti ei oo täällä *)
Terveisiä uudesta kodista. Täällä sitä istutaan olkkarin lattialla pimeässä. Mies ei suostu asentamaan lamppuja kattoon. Huomautan, että on menossa JO 4. päivä uudessa kodissa. Miesrukka (+kaverirukat) kantoi kaikki tavarat ja huonekalut tähän huoneustoon ja sillä verukkeella lamput makaavat yksinäisinä nurkissa ja minä naputan sekä tätä tekstiä että turhautumistani, sillä vaikka kuinka äsken seisoin uhmakkaana jakkaralla työkalu kädessäni - en uskaltanut alkaa ruuvaamaan sokeripalaa. Minä olen sentään viimeisilläni raskaana! (viimeisillään raskaana -ilmauksessa on jotain todella voimakasta.) No perhana. Otin jopa ja googletin "lampun kiinnitys sokeripalaan" ja siitä huolimatta tässä sitä maristaan. Olen joutunut tunnustamaan seuraavan väitteen: Aivokuvauksissa on todettu, että naisen aivot kutistuvat tilapäisesti raskauden aikana.1
Mies totesi, että tarvitsee aikaa palautumiseen. Kyllä, kyllä ymmärrän enkä viitsi nostattaa verenpainettani raivarilla (on muuten varmaan eka kerta ikinä). Joku raskausopas totesi, että kärsivällisyys kasvaa tässä siunatussa tilassa. Näin on, koska jaksan odottaa sitä huomista ja toivoa, että lamput saavat niille kuuluvan kunnian. Ja siis miksi minä en itse ruuvannut lamppuja kattoon johtuu tietysti siitä, että olen viimeisilläni raskaana.
Tähän tilaani liittyy myös se, että vähänkään kun tätä roihalaa yrittää saada järjestykseen, niin masuasukki päättää laittaa pisteen turhan järjestyksen tavoittelulle. Okei, mennään vaan sohvalle. Olen muutenkin ollut melko järkyttyneessä mielentilassa koko päivän, sillä näin viime yönä unta ensimmäistä kertaa esikoisestamme ja hän painoi syntyessään 4190g (järkytys itsessään tuo lukema) ja vauvamaisen olemuksen sijaan hän olikin kolmevuotias tummaihoinen kiharapää, joka juoksenteli edestakaisin. Totesin unessa, että olen vähän pettynyt, koska olisin toivonut, että vauva olisi viihtynyt sylissä, mutta kaipa jokainen vauva on vähän erilainen. Melkoinen helpotuksen hetki koitti tajutessani, että se oli vain unta...
Nyt tämä vauva on sitä mieltä, että sohva kutsuu, joten toivotaan, että unikeiju järjestää kaikki tavarat ja lamput paikoilleen yön aikana. Simsalabim!
*) Mun kotihan on siis todellakin täällä, mut se Sisu jaksaa tuota vaan jankata.
1) http://www.drtolonen.com/document.asp?id=95
Mies totesi, että tarvitsee aikaa palautumiseen. Kyllä, kyllä ymmärrän enkä viitsi nostattaa verenpainettani raivarilla (on muuten varmaan eka kerta ikinä). Joku raskausopas totesi, että kärsivällisyys kasvaa tässä siunatussa tilassa. Näin on, koska jaksan odottaa sitä huomista ja toivoa, että lamput saavat niille kuuluvan kunnian. Ja siis miksi minä en itse ruuvannut lamppuja kattoon johtuu tietysti siitä, että olen viimeisilläni raskaana.
Tähän tilaani liittyy myös se, että vähänkään kun tätä roihalaa yrittää saada järjestykseen, niin masuasukki päättää laittaa pisteen turhan järjestyksen tavoittelulle. Okei, mennään vaan sohvalle. Olen muutenkin ollut melko järkyttyneessä mielentilassa koko päivän, sillä näin viime yönä unta ensimmäistä kertaa esikoisestamme ja hän painoi syntyessään 4190g (järkytys itsessään tuo lukema) ja vauvamaisen olemuksen sijaan hän olikin kolmevuotias tummaihoinen kiharapää, joka juoksenteli edestakaisin. Totesin unessa, että olen vähän pettynyt, koska olisin toivonut, että vauva olisi viihtynyt sylissä, mutta kaipa jokainen vauva on vähän erilainen. Melkoinen helpotuksen hetki koitti tajutessani, että se oli vain unta...
Nyt tämä vauva on sitä mieltä, että sohva kutsuu, joten toivotaan, että unikeiju järjestää kaikki tavarat ja lamput paikoilleen yön aikana. Simsalabim!
*) Mun kotihan on siis todellakin täällä, mut se Sisu jaksaa tuota vaan jankata.
1) http://www.drtolonen.com/document.asp?id=95
