sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Lohdutukseksi



Ennen äitini hyvästelemistä en ollut kovinkaan syvällisesti pohtinut, mitä sitten. Tämä ei ole niitä keskustelun aiheita, joita yleisesti ottaa tarkastelun alle, lähinnä tämä koskee sellaisia, jotka ovat kokeneet läheisen poismenon.

Olen miettinyt, miten tätä asiaa avaisin, vai avaisinko laisinkaan, mutta tiedän, etten ole ajatusteni kanssa yksin. On yhä käsittämätöntä, että jätimme äidillemme hyvästit kohta jo puoli vuotta sitten. Tästä puhuminen ja sen ajatteleminen on yhä kipeä asia, eikä se mitään muuta voisi ollakaan. Suru nousee pintaan viiltävänä ikävänä, ja kaipuuna sellaisiin asioihin, joita äidin kanssa teimme, ja sellaisiin, joita emme ehtineet tekemään. 

Äidin kuoleman jälkeen eteeni ilmaantui pari kirjaa, joiden olen arvellut löytäneen tiensä luokseni, jotta kokisin jonkinlaista lohdutusta surutyöni rinnalla. Toinen käsitteli henkisyyttä, energiaa, maailman kokemista tietyllä tasolla. Koin tämän kirjan erittäin voimakkaaksi kokemukseksi. Tässä ei viitattu sanallakaan mihinkään kuoleman jälkeiseen, mutta lukiessani minulle tuli vahva oivallus siitä, että kaikki on energiaa. Miten tämä energia tähän maailmankaikkeuteen asettuu, on käsittämättömän iso juttu. Se on niin iso juttu, että sen pohtiminen kannattaa jättää jossain vaiheessa omaan ihmeellisyyteensä, ja jatkaa omaa olemistaan. 


Luin toisen kirjan amerikkalaisen lääkärin kirjoittamasta tositarinasta Taivaaseen ja takaisin, jossa kuvattiin, miten hän kajakkionnettomuuden seurauksena kuoli, mutta palasi vielä takaisin maan päälle. Hän kuvaa omaa kokemustaan kirjassa. Kirjaa markkinoidaan, miten se muuttaa elämäsi ja kaikkea muuta hehkutusta, josta en pidä tällaisen aiheen ympärillä. Kirja kertoo erään naisen tarinan, eikä se kaipaa mitään ylimääräistä hypetystä ympärilleen.

Tämä aihe voi olla myös pelottava, sillä se voi muuttaa oman maailmankuvan täysin, ja vähintäänkin hämmentää, sillä nämä asiathan eivät nauti mitään järjellistä, saati tieteellistä tukea, jota monet kokemalleen kaipaavat, ja erityisesti sellaiset, jotka eivät ole tällaisia hetkiä kokeneet. Siinä kohtaa, kun lakkaa pelkäämästä, ja yrittämästä järkeistää asioita, voi saada myös lohtua siitä ajatuksesta, että ihmisen sydämen lakatessa lyömästä täällä maan päällä, jatkuu aivan toisenlainen oleminen jossain muualla.

Minulla ei ole tarvetta alkaa väittelemään kenenkään kanssa, mikä on totta ja mikä ei. Sillä ei ole mitään merkitystä. Olen lukemistani teksteistä ainoastaan saanut vahvistusta kokemilleni hetkille, ja usein miettinyt vain, miten ihmeellistä. Se, miten taivasta ovat monet kuvanneet, on monin tavoin juurikin ihmeellistä. Uskon, että nämä ajatukset lohduttavat, erityisesti läheisen menettänyttä.
 

11 kommenttia:

Jennijee kirjoitti...

<3 Kaunis teksti ja Isoja asioita.

Riikka kirjoitti...

Jennijee: Kiitos. Isoja asioita, mutta loppuviimein it all makes sense. Se vaan on Ihmeellistä. :)

Ä.Hupulainen kirjoitti...

<3 ihmeellisen iso sydän sulle!

Riikka kirjoitti...

Voi Ä. Hupulainen, kiitos. Iso sydän myös sulle!

Nikka kirjoitti...

Osanotto.

Ja totta, ihmeellistä. Näitä asioita tulee mietittyä aika paljon, paristakin aivan erilaisesta syystä.

Jotenkin päädyn aina samaan lopputulokseen. En vaan mitenkään näe sitä mahdollisuutta, että ihminen vain lakkaisi olemasta, kun sydän lakkaa lyömästä. Että sen jälkeen ei olisi mitään. Järjelläkään ajatellen, ja juuri nimenomaan sillä.

Kaunis kirjoitus tosiaan.

Anonyymi kirjoitti...

Puoli vuotta läheisen saatosta, on vielä vähän, todella lyhyt aika.
Mutta huomaat, että elämäsi on mennyt eteenpäin näinäkin kuukausina.

Alussa minä en kestänyt sitä ajatusta, että isä olisi mahdollisesti kokonaan pois, että elämän on pakko jatkua kuoleman jälkeen. Nykyisin tuokaan todellisuus ei olisi vaikea. Miksi juuri minun tai läheisteni pitäisi elää ikuisesti? En tiedä, enkä voi tietää, ja siksi en sitä mieti. Tosin, entistä tarkemmin mietin, millaisen jäljen jätän itse tähän maailmaan.

Voimia,toivottavasti isäsi jaksaa myös niin hyvin kuin se on mahdollista.
OP

Riikka kirjoitti...

Nikka: Lämmin kiitos. <3

OP: Kiitos. <3 Se on tärkeää, miten me elämämme. Se, minkälainen olet. Samaa olen itse alkanut yhä enemmän miettiä.

Pepi kirjoitti...

Tämä on aihe josta mä voisin puhua vaikka kuinka kauan.
Mulla on niin paljon kokemusta että tämä "ei ole tässä" että monista asioista on tullut ns itsestäänselvyyksiä, joku ihmettelee kuinka saatan kohauttaa olkiani (no en nyt ihan sentään) kuolemalle.
No, en avaa enempää, mutta sanotaan näin, että se ON ihmeellistä :)
Sekoitapa pakkaa vielä vähän ja lue Lorna Byrnen Enkeleitä hiuksissani.

Siihenkin miksi kommentoin näin myöhään on syynsä.

Riikka kirjoitti...

Pepi, kiitos. Juuri tätä tarkoitan. Tämä tietoisuus on vaan niin ihmeellistä, että sitä voisi ihmetellä loputtomiin. Myöskin omat kokemukseni sitä ovat osaltaan vahvistaneet. Se ei kuitenkaan surua poista, mutta se omalla tavallaan lohduttaa.

P.S. Arvaat varmaan, että Lorna on tuttu myös. :)

Maagi kirjoitti...

Niinpa,taalta Espanjasta. Aiti on niin lahella, se kaunis taivas, virkistava tuuli, lohdullinen mieli, kaikkea kaunista...voi miten hyva aiti meilla olikaan - onkaan! ja muistot, ne sailyy aina.

nettiyhteys on taalta ihan sanonko mista ja maksaa miljoonan olla 10 min netissa mut sen miljoonan nyt maksoin ja heti, siskon blogia lukemaan :) - asiat tarkeysjarjestykseen katos! Ilomielta!

Riikka kirjoitti...

Juuri se. Ihana sisko. Iso sydän sinne ja iso halaus.