keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Kohtaus elävästä elämästä

Kävimme tänään tyttöjen kanssa nauttimassa auringosta ja etsimässä vähän viikonlopun synttärijuttuja. Gaudetekidsiä ei fyysisesti ole enää Fredalla, mutta nettikauppa kyllä pelaa ja tärkeät hankinnat voi noutaa Fredalta. No jäi ne Ricet siis hankkimatta.

Lähes neljävuotias puhua pulputtaa non-stop ja rakastan näitä juttuja. Kunpa muistaisin murusenkin näistä aarteista, joita saan kuulla, niin olisi ihana kirjata ne ylös muistoksi, vaan en, en muista. Sellaiset tarinat kyllä joskus muistan, joihin jotenkin liittyy myös muut henkilöt, kuten tänään Tiimarissa mukava myyjä tarjosi apuaan ja me vastasimme tyypilliseen tapaan: Kiitos, me ollaan vaan katselukierroksella. Kaupassa vierähti pitkähkö tovi ja lähes puolivuotias oli jo ihan paskana rattaissa (+8 astetta ulkona ja vähintään +60 kaupassa toppapuvussa, jokohan sitä windfleecehaalaria vois viritellä?) ja kiltti myyjä yritti leperrellä vauvalle. Kolmannen kerran kun myyjä alkoi lähestyä, niin lähes neljävee sanoi valitellen, että "no taas se myyjä tulee tänne vahtimaan meitä eikä me saada olla rauhassa" ja myyjä naurahti hermostuneesti, että "eeeenhän minä, katsokaa rauhassa". Harva asiakas pyytää saada olla rauhassa, kun menee kauppaan, vaikka sitä toivoisikin.

Yleensähän meidän jengiä ihaillaan (mitäpä muutakaan? ;)) kulkiessamme tuolla turuilla ja toreilla, koska esikoinen tosiaan kailottaa tarinoitaan sellaisella volyymilla, ettei niitä välty kuulemasta. Kohtaamiset menevät jotenkin näin: "Uijuijuijui, onpa ihanaa/suloista/mukavaa/whatever ja siellä alla (Phil & Teds) on pieni vauvakin, oijoijoi" ja niin edelleen. Ihan mukavaa siis.

Viime aikoina lähes neljävee on alkanut leikkiä kaverileikkejä siten, että minä en ole äiti, vaan useimmiten Laura ja hän on sitten Aliisa tai Maija. Kaupassa ollessamme tytär saattaa huudella, että hei Laura, mennään katsomaan leluja tai otetaanko jäätelöä. Ei minua haittaa, vaikka joku ajattelisi minun olevan esim. hoitaja.

Tässä jokunen päivä sitten erään vanhemman rouvan (okei oli varmaan satavuotias) kulmakarvojen ylöspäin hilautuva liike ja sitä seurannut yrmeä katse aiheutti kuitenkin - sanoisinko lievästi nolon hetken. Olimme koko perhe Stockalla ja lapsi huusi kantavalla äänellä: "ÄITII JA TOONIII, VOINKO SAADA..." Sillä, mitä lapsi pyysi, ei ollut merkitystä, vaan sillä mitä tuon satavuotiaan naisen kulmakarvat halusivat sanoa minulle. Saatoin hädissäni punastua ja vahvistaa tämän muumion epäilykset -God forbid- rikkonaisesta perheestä!!! Teki mieli huutaa, että kyllä tämä mies oikeasti on tämän lapsen isä, mutta olin niin jäässä, että se jäi vain aikomukseksi. Ilman tuota mummoa, olisin nauranut itselleni pissit housuun (no kidding).

Kun olemme yhdessä siskoni perheen kanssa, minusta tulee Riikka ja tyttäreni kutsuu siskoani äidikseen. Mitäpä siihen sitten.

2 kommenttia:

jarna kirjoitti...

Ihania juttuja ♥

Ripu kirjoitti...

Jarna, kiitos! Ihania ovat juttujen lähteet. :)