Huono

kuva: everydaypeoplecartoons.com

Voi itkut, kun välillä sitä miettii, miten olisi voinut tehdä toisin ja voi kunpa sitä ja tätä ja tuota. Ensinnäkin eka huono tulee siitä, että esikoinen käy päiväkodissa, vaikka äiti on kotona. Tämähän on siis tosi huono. Toka huono tulee siitä, että päiväkotitaival on lapselle ollut vaikeaa since day 1. No miksi helvatassa se lapsi nyt on päiväkodissa, jos on niin kamalan vaikeeta. Sitähän minäkin joka jumalan päivä mietin - tai oikeammin kolmena päivänä viikossa. Yksinkertaista olisi ottaa lapsi pois päiväkodista ja sittenpähän sitä oltais kotona, niin kuin hyvä olisi.

VAAN eihän tämä näin helppoa ole. Tilanteessa siis: lähes nelivuotias, ihana, herkkä, hyvin tunneälykäs ja äärimmäisen empaattinen tyttö. Päiväkodin aloitus oli varsinainen järkytys (meille molemmille), koska häntä oli hoidettu tuonne 2,5 vuotiaaksi kotona eikä kovin moni ulkopuolinen ollut tästä kunniasta päässyt nauttimaan. Ei tämä äiti paljon humputellut omissa jutuissaan (lue: baareissa). Olisiko kannattanut? Ehkä tai ehkä sillä ei suurta merkitystä olisi ollut.

Talk about temperamentti: toiset ovat ihan takki-auki supersosiaalisia, menevät lähestulkoon kenen tahansa syliin istumaan ja toiset itkevät, kun sanotaan terve. Ei terve, miten tässä nyt osaa do the right thang? Joo tiedetään, sitähän se vanhemmuus on yhtä luovimista, kultaisen keskitien etsimistä, selviämistä, kiristystä, lahjomista, onhan-näitä.

Ikä ja kenties päiväkoti on/ovat iloksemme reipastuttanut/-neet lastamme ja siinä sivussa paljon, paljon muuta. On vaan erittäin ärsyttävää, että lähtökohtaisesti ujoutta ja herkkyyttä pidetään jollain tapaa huonona piirteenä. Olen lukenut artikkeleita aiheesta, joissa todetaan, että lasta ei pidä missään nimessä karaista, sillä se ei hänen persoonallisuuttansa kuitenkaan muuta, korkeintaan sillä tehdään hänelle hallaa. Ollaanko tässä nyt nimenomaan karaistu ja elämä on piloilla? Toivon todella, että näin ei ole. Esimerkiksi en vie häntä harrastuksiin, joihin vanhempi ei pääse, kuten tanssitunnit tms., koska hän ei halua mennä yksin. (Äiti on muuten tanssinut Muumihumppaa yksin Tanssistudiossa, koska lapsi päätti huilia. Ei menty toiste).

En usko, että töistä kieltäytyminen onnistuisi sillä verukkeella, että lapsi ei halua päiväkotiin. Elämä on oikeasti raakaa. Se itkettää myös äitiä, vaikka miten reippaana tässä yritetään rimpuilla.

Lapsi on siis siksi päiväkodissa, koska uskomme, että se tekee hänelle oikeasti hyvää. Olisiko se oikeasti oikein, jos hänet olisi otettu pois päiväkodista vauvan synnyttyä? Joku Liisa Keltinkangas-Järvinen saattaisi sanoa, että ei kuule mitään vahinkoa olisi päässyt tapahtumaan, vaikka olisimmekin töröttäneet kotona koko porukka. Tämäkin on totta. Toisaalta Liisa pitää alle 3-vuotiaiden puolta vähän kovemmin.

Nämä itkemiset ja ikävät tulevat kausittain. Välillä on vaikeaa ja sitten taas vielä vaikeampaakin. On myös ilon hetkiä, jolloin äidille vilkutetaan reippaasti. Näitä on vähiten, mutta kuka laskee. Minä lasken. Kenties tämä ikävöimisvaihe on jonkinlaista reaktiota pikkusiskon syntymään. Kenties se on oikeasti ikävää ja surua. Itkeminen voi olla myös tapa. Olen koettanut selittää ja ymmärtää niin nätisti kuin rumasti (huono, huono), että kyllä saa itkeä, jos itkettää, mutta ei tarvitse itkeä.

Lähtö päiväkotiin on tiukkaa lapselle ja sitä se on äidillekin. Kirosanatkin aika ajoin pyörivät suussa melkoisena sekamelskana, mutta ulos ne eivät pääse. Meillä ei kiroilla. Esimerkiksi kuin pisteenä iin tai ihan minkä s-tanan tahansa päälle - kahvikuppi kaatui aamulla vaalealle matolle ja v-tutti niin sanoinkuvaamattoman paljon, mutta suustani pääsi - ja vielä suht kepeästi: "Voi helkkari!" Lasta nauratti ihan ääneen.

Kunnes se sitten taas alkoi: nyyhkytys, itku, ulvominen ja volina (tiedän, huono. Ei saisi sanoa, saati ajatella noin rumasti). Äiti ihan romuna, koska huono mieli iskee kuin tikari eikä asiaa paranna lähes puolivuotiaan kurkku-suorana huuto lähtöä tehdessä. Note-to-self: Olen oppinut jotain äitiydestä: en kestä itkua. Aika huono tai sitten hyvä. Meillä ei nimittäin lapsia itketetä. Ne tuupataan päiväkotiin tai sitten niitä hyssytetään, kunnes itku loppuu.

Puolustus jatkaa: Lapsella on päiväkodissa kavereita. Kotona on univajeinen - > silloin myös melko hermoriekaleinen äiti, joka keskustelee lähes puolivuotiaan vauvan kanssa guuguugaagaa, jolloin voidaan ajatella, että ehkäpä päiväkodissa olisi kiva käydä leikkimässä ihan mukaviakin juttuja. Ehkäpä on minun ja mieheni arvio. Voi olla, että saamme jonakin päivänä kuulla, että arviomme oli ihan perseestä. Tuolloin vedämme "Ajattelimme, että se oli sinun parhaaksesi" valttikortin pöytään ja toivomme, että tyttäremme käyttävät samaa valttikorttia etsiessään meille hoitokotia. Sitten sitä voikin miettiä osasiko ajatella lapsensa parasta.