keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Vähän parisuhteesta

kuva: täältä

Tänään on vuosipäivä. Neljästoista (XIV). Olen ollut mieheni kanssa neljätoista vuotta. Noita vuosia voisin kuvailla seuraavasti: onnea, iloa, riemua, hauskuutta, turvallisuutta, hampaidenkiristelyä, raivoa, ärsyyntymistä. Laaja on skaala. Ei voi syyttää ainakaan tunteettomuudesta. Enkä todellakaan tässä anna mitään parisuhdeneuvoja, enkä kenenkään omia valintoja tuomitse, kerron vain omia kokemuksiani.

Olemme usein pohtineet - ihan ystäväporukalla -  että laissa pitäisi olla säädettynä sellainen pykälä, jossa määrätään, ettei pienten lasten vanhemmat saisi erota ennen kuin perheen pienin on täyttänyt vähintäänkin kolme vuotta. Mielellään ei sittenkään, mutta tilanteen mukaan, ei ainakaan aiemmin. On nimittäin ihan omaa empiiristä kokemusta, että tarvitaan vain yksi asia, mikä tekee kenestä tahansa sietämättömän. Tämä asia, joka ei ole mitenkään harvinainen vieras kenenkään, etenkään lapsiperheen kodissa, tekee elämästä - kaikkien elämästä - pahimmillaan yhtä helvettiä. Tiedätkin mistä on kysymys. No väsymyksestä. Elementary, my dear Watson.

Väsymys vaikuttaa siihen, millainen on toista ihmistä kohtaan, toki tässä myös luonne vaikuttaa, mutta mukavastakin ihmisestä saa totaalikusipään, jos ei ole nukkunut muutamaan yöhön, saati viikkoihin tai kuukausiin - ja näin pyörä pyörähtää, uppistakeijaa, sitä kommunikoidaankin keskisormilla.

Tarina kertoo, miten kuopuksemme ensimmäinen vuosi oli niin vähäuninen meille kaikille, että koin ajoittain parhaaksi, ettei perheemme aikuisten välillä puhuta yhtään mitään, kun kaikki mitä suusta pääsi, oli kovin ikävää. Onneksi parisuhteen molemmat osapuolet jollain tasolla ymmärsivät, mistä toisen totaalinen vittumaisuus johtaa juurensa, mutta ei sitä siinä tilanteessa juurikaan jaksanut mieleensä palauttaa, kun ei jaksanut mitään muutakaan.

Toiset sanoo, että on olemassa se jokin juttu, mikä sitä parisuhdetta kannattelee kriisienkin hetkellä. No se jokin juttu oli ainakin meillä ihan yksinkertaisesti se hiljainen päätös, että tästä ei lähdetä, vaikka vituttaisi niin, että pää irtoaa. Antaa irrota. Sitä paitsi, vaikka ajoittain (varmasti ihan molemmista) tuntuikin siltä, että nyt riitti tuon munapään kattominen, niin ei jaksanut alkaa mitään käytännön asioita oikeasti järjestelemään, enkä tiedä, olisiko tiukan paikan tullen sitten kuitenkaan kyennyt, saati halunnut, ottamaan mitään ritoloita. Tässä tapauksessa nukutaan yön tai aika monen yön yli auttoi ratkaisemaan asiat parhain päin. Hyvin nukutun yön jälkeen on muutenkin usein kuin uusi ihminen. Tai ylipäätään kuin ihminen.

Sanotaan, että elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä. Tietyin väliajoin elämää aina vähän ravistellaan. Tämä on toteutunut ainakin tässä parisuhteessa. Päät oli irrota seitsemänkin vuotta sitten, eikä silloin ollut vielä lapsia. Muistan silloin ajatelleeni, miten helppoa olisi erota. Visualisoin tuolloin, että uuteen kotiini hankin kyllä ihan ensimmäisenä taulutelevision. Mikä selviytymisstrategia! Sen ajan eroaikeista huolimatta, ei kuitenkaan erottu. Se, mikä vaati todellista duunia tuolloin, ja vaatii edelleen, on yhdessäpysyminen. Älkää ymmärtäkö väärin, ei tässä mitään kivirekeä perässä vedetä (ei-pä.) Hihhi. Ei siis vedetä.

Itse olen opetellut, ja opettelen edelleen vastuunottamista tilanteesta. Mies varmaan tikahtuisi nauruun tämän kuullessaan. Kuulostaa hienolta, mutta on oikeasti aika vaikeaa. On niin helppo kiehahtaa, ja ajatella, että argh! mikä tonttu! Useinhan juuri näin onkin, mutta ihan aina ei ole. Tämä on ollut melko vaikea hyväksyä. Itse olen opetellut hengittämään ennen kun alan kiehua. Suosittelen kokeilemaan. Yhden sisään- ja uloshengityksen aikana pulssi tasaantuu jo aika paljon - ellei kyseessä ole joku megalomaaninen Mini Rodini -moka pesukoneessa. Meille ei näitä käy, koska minä vastaan pesukoneen toiminnasta. Ihan omasta tahdostani.




Kuten olen pariin kertaan maininnut täällä, olen lueskellut viime aikoina kaikenlaisia hyviä ajatuksia (lue: elämänhallintaoppaita - äläkä pyörittele silmiäsi. Ne on hyviä.). Jo jokin aikaa sitten käsittelysssäni oli Anthony De Mellon Uudistuminen, ja perin amerikkalaistyylisen alun jälkeen, valtava salaisuus paljastui. Tätä samaa kaavaa olenkin sittemmin pyrkinyt noudattamaan niin parisuhteessa kuin ihan muutenkin elämässä. 

Lyhyesti salaisuus on tässä: älä välitä. De Mello toteaa paljon muutakin viisasta, mutta sen mistä minä ammennan, on yksinkertainen: älä välitä. Kun mietit tätä, mitä tämä oikeasti tarkoittaa, pääset sen avulla pitkälle, trust me

Picture this: Lapsi kaataa maitolasin pöydälle ennen kuin olet saanut itse aamukahvia. Vanha minä olisi karjaissut, ja lapsi olisi alkanut itkemään. Nykyinen minä: Hengitys sisään ja ulos. Oho, se maito sitten kaatu. "Niin kaatu. Ei haittaa!", sanoo lapsi iloisena. Ei haittaa niin, sanon minä ja pyyhin maitoa myös lattialta, jonne se on ehtinyt liristä pöydän raosta. Eikä verenpainekaan noussut montaa pykälää. Me so love this! 

Toinen esimerkki aivan hetki sitten käydystä keskustelusta: "Sä et koskaan vie heti vaippaa roskikseen, vaan se voi maata tuossa vessan lattialla vaikka koko päivän." Entinen minä: Niin just. No kuule, kukahan sen siitä sitten lopulta vie sinne roskikseen, jos en minä, onko silloin väliä vienkö sen heti vai kahden viikon kuluttua? Entäs nuo sinun vaattees? Ne voi vaikka roihahtaa liekkeihin, eikä eväkään värähdä, että ne raivaisit pois tuosta keittiön tuolin karmilta. Se ei ole mikään vaateteline! Kuuletko hä?? Tämä jatkuisi yhä aina vaan minun lisätessä lisää tekijöitä länkytyskeittoon. Nykyinen minä: Hengitys sisään ja ulos. Kannan vastuuni ja ihan hissuksiin kannan sen vaipan roskikseen, enkä edes pamauta roskiksen ovea kiinni. En yleensä vaivaudu sanomaan näihin mitään, koska parempi vaan tehdä, ja pitää suunsa kiinni, etenkin, jos se just minulta pääsi jäämään se vaippa siihen lattialle.

Sen minä vielä sanon, että äläkä stressaa siitä, että teillä on liian vähän yhteistä aikaa, ja kaikki toitottaa, että teidän pitää kyllä päästä ulos ihan kahdestaan. Eikä pidä, jos se on vaikea järjestää, tai jos ette vaikka edes halua. Siihen ei kuole, ei edes se suhde. Sen sijaan, pidä huoli, että sinulla (ja sillä toisella) on sitä omaa aikaa. Se on elintärkeää. Sekin riittää muutaman vuoden, kun käyt itse parhaan kaverisi kanssa tyhjentämässä pari lasia ja/tai lautasta jossain ravintolassa. Niin sitä taas on piristynyt, ja jaksaa kotonakin ihan eri tavalla. Eikö näin ole?

Nyt seuraa se pakollinen filosofisanalyyttispoeettinen osuus. Parisuhde on varsin mutkikas polku, siinä on myös pitkää suoraa (tasaista, tylsää, ihan hyvää - sitä seesteistä juttua), välillä sitä ollaan viimeisen päälle ojassa. Huokaus. Se oli ihan tyytyväinen huokaus. Minä kiitän tästä kyydistä, ja toivon saavani pysyä mukana vielä monta monituista vuotta - ja vuosikymmentä. Kippis darling!
 

*) Sis. mainoslinkki

18 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

asiaa! Naimisissa 5v, esikoinen kohta saman. Jollain ihmeellä vielä yhdessä. Onnea myös teille!!

Anonyymi kirjoitti...

Niin, näin sivusta olen ihmetellyt, kun useat pienten lasten vuorotyössä käyvät vanhemmat eroavat, koska kuvion pyörittäminen on rankkaa. Siinä puolisossa ei sinänsä ole mitään vikaa...Mutta helpottaako se sitten, jos tätä vuorotyö-lastenhoito kuviota pyöritetään kahdesta ari osoitteesta? No ainakin mummot ovat saaneet isäviikonloppuina hoitaa lastenlapsiaan, näissä tapauksissa.

Eri asiahan on sitten ne parisuhteet, joista on syytä lähteä kiireen vilkkaa, väkivallan, alkoholin väärinkäytön tai muiden vakavien syiden takia. Silloin lähtö on myös lapselle hyväksi.

Tuota ei haittaa juttua voisi opetella myös työelämässsä...ja muutenkin kuin perhe-elämässä lasten kanssa.

OP

Riikka kirjoitti...

Anonyymi, kiitos. Samat lukemat aviosta myös meillä. Jollain ihmeellä. :) Onnea, onnea myös sinne!

Heidi kirjoitti...

Aamen. Jos väsymys tekee täyspäisestä ihmisestä kusipäisen marttyyrin, voit kuvitella mitä se tekee neljän lapsen remonttileskelle. Kyllä ei ollut eloa ja autuutta tämä suhde kolmosen ja nelosen potiessa pahimpia uniongelmiaan. Saattoi sitä muutama epäreilu syytös lipsahtaa ja muutaman kerran tuli alustettua keskustelu 'kumpi tekee enemmän ja kummalla on rankempaa'- nokittelulla. Hohhoh sanon vaan. Ja mitä me tästä opimme? Emme juuri mitään, tuolla se Mies taas seinää repii tjtn. Lapset sentään nukkuu.
Niin ja onnea. Ol ilone, ol valone, ol pulune <3

Riikka kirjoitti...

OP: Siis just tämä kai se on se ongelma, että on niin rankkaa, väsyttävää, eikä jaksa vääntää mistään enää sen toisenkaan kanssa. Ennen eroa pitäisi saada nukkua univelkansa pois, ja sitten katsoa tilannetta uudelleen.

Oma kategoriansa on nämä mainitsemasi parisuhteet, joissa on pahoja ongelmia. Niistä onkin hyvä lähteä oman ja lasten turvallisuuden vuoksi.

Hengitä sisään ja ulos OP, äläkä välitä. :)

Riikka kirjoitti...

Heidi: Kiitos <3 - ja ai kamala. Minä nukutin eilen(kin). Minä vaihdoin viimeksi vaipan... Nyt on kyllä sinun vuoro! Tämä hännänveto tosin jatkuu yhä liittyen nukuttamiseen. Vuoroilloin vaikka pää kainalossa. Reilu meininki.

Ja tuo kummalla on rankempaa. Miehellä tietysti, koska mähän en edes käynyt töissä. Huhhuh, pitääkin hengittää ihan yks sisään ja ulos, ettei ala tykyttelemään vanhat muistelot. Me niin lähdetään sinne omalle ajalle, kunhan saadaan sut tänne tsadiin. <3

*Laura* kirjoitti...

Hei, tämä jäikin tänään puimatta. Meilläkin on ikään nähden maratonparisuhde takana, 15 vuotta. Kerran jo erottiinkin, 13 vuotta sitten, mutta kukapa sitä enää muistelee. Ja viisi vuotta oltu naimisissa. :) Sinnikkäällä päätöksellä pysytään yhdessä ja "älä välitä" kuulostaa erittäin pätevältä ohjeelta (tunnetaan myös nimellä "toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos"). Mutta onnea teille vuosipäivänä! Nyt kone kiinni ja miehen kainaloon siis! ;)

Kiitos teille tästä päivästä, meillä oli niin kivaa!! (Poistuitte paikalta juuri ennen pientä ns. pusikkokakkaepisodia, anteeksi mutta pakko jakaa tämä...)

Riikka kirjoitti...

Voi Laura, kiitos ja onnee vaan teillekin. <3

Me mentiin vielä ihan riskillä sinne Moko-markettiin, tyrkkäsin tytöt piirtelemään sinne puiseen mökkiin, ja ite ihastelin tavaroita. Aah, onnea.

Jotenkin mua ei harmita yhtään, että missattiin se puskakakkaepisodi. Ens kerralla sitten. ;)

Mies on kainalossa, kiitos vaan. :) Tai samassa sohvassa eli lähes sama asia. Katsotaan nyttenkin yhfdesgssä Diiliä. Katos kun kirjaimetkin sekoilee, kun oon niin keskittynyt tähän parisuhteeseen. ;)

Anonyymi kirjoitti...

Mainio postaus! Täällä mennään karjuen, koska mies on niiiiin vähän kotona (jossa hällekin aina karjutaan). Erota ei aiota, tai ainakin siitä päätetään vasta sitten kun ollaan saatu nukkua :-)

Tarmotar

*Laura* kirjoitti...

Voi, älä nyt hiero suolaa haavoihin, kun jäi vähän kaivelemaan se Moko... No, parempi ne kakat puskaan kuin mokomarkettiin... Vai?

annna kirjoitti...

Mikä noissa miehissä onkin kun eivät voi olla riisumatta ympäri kämppää? Ne sukat! (hengittelyä tähän väliin) Meillä on kutakuinkin sama aika suhdetta takana kuin teillä ja tutulta menolta kuulostaa. “Älä välitä” on oikein viisas ohje, mutta minua sykähdytti eniten tuo ettei tarvitse sen patnerinsa kanssa lähteä kylille. Kaikki sitä lähtemisen tärkeyttä koko ajan toitottavat, mutkunmäenhalua! Ulkoilut yksin/ystävän kanssa ja parisuhdeaika kotona lasten nukahdettua. (Joo, helppo sanoa kun meillä ne jo nukkuvat)
Tuo ihanan “me kaksi”-fiiliksen, kun sulkeutuu kahdestaan parvekkeelle ja käpertyy toisen kainaloon - kuuntelemaan epätoivoisena ikkunan läpi että nytkö joku parkaisi- taidan kuulla jotain - kuuletko jotain - sun vuoro mennä - mä menin viimeksi (-hengittelyä)

caelia kirjoitti...

Voi että oli hyvä postaus! Ja niiiin ajankohtainen.

Terkuin kaksi kuolemanväsynyttä esiuhmaikäisen neidin vanhempaa :)

Riikka kirjoitti...

Laura: No mikään ei ollut niinniin ihkua, että olisi pitänyt välttämättä saada, joten älä harmittele.

P.S. Mokossa on ihan sisävessat, noin niinku seuraavaa kakkakepposen kohdistusta ajatellen. Hih!

Annna: Sinäkin sielunsiskoni. Näinhän se on, mutta onneksi tuo puhallus auttaa moneen asiaan, kuten puhalla vaikka se sukka sohvan alle. Selvä tuli siitäkin.

Niin ja mitä siitä tulisi, että sen Miehen kanssa vielä rentoutuisi kodin ulkopuolella, kun sen kanssa viettää aikaa jatkuvasti myös kodin seinien sisällä? Siis ne, joiden Miehillä on koko kesän mittaiset lomat. Ihan kivahan se oikeasti olisi välillä, mutta vastahan me oltiin siellä U2:n keikalla. Hihhi.

Missäs kuppilassa me nähtäis ulkoiluttamassa itsestämme niitä ihania vaimoja? :)

Caelia: Kiitti ja tsemppiä! Tämä on ajankohtainen aihe varmaan siihen saakka, kunnes lapset pärjää sen aikaa keskenään, että äiti ja iskä voi käydä torikahveilla. Hih.

mehtäemäntä kirjoitti...

asiaa!meillä menossa nyt joku koko perheen kriisi..tilanetta ei todellakaan pranna esiteini ja remontti.

Riikka kirjoitti...

Mehtäemäntä: Voi ei, ja teillä on vielä se ihan pienikin ihanuus. Kuule, hengitä aina ensin. :) Kokeile oikeasti. Paljon tsemppiä vielä kaveriksi!

annna kirjoitti...

No ei sillä paikalla varmastikaan niin väliä olisi, kun tällä meidän tietotaidollamme siitä seuraisi jotain ihan ylimaallista. Ai että.

zirk kirjoitti...

Loistava postaus. Meille tulee myös 14vuotta marraskuussa täyteen. Yhdessä pysytään, piste. Vaikka joku munapää pesiskin pyykit väärin.

Riikka kirjoitti...

Annna: No ei mihinkään mummotunneleihin kyllä mennä! Vähän katotaan vielä, missä se maailma parannetaan. ;)

Zirk: Aamen. Yhdessä pysytään - ja pyykit pidetään tästä erossa. <3