sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Sataa


 
Vuosi on kulunut siitä,
kun hyvästelimme äidin.
 
Onko vuosi mennyt nopeasti vai ei,
en osaa sanoa.
 
 Suru vaihtaa väriään
mustasta
harmaan eri sävyihin.
 
Ajatuksissa on
ne hetket,
kun äiti vielä oli,
muistelen äidin ääntä,
miltä se kuulosti.
 
Ajatuksissa on 
ne hetket
kun saatoimme äidin,
ja hänen kasvoilleen
tuli pieni hymynväre.
 
Yritän lohduttautua,
että äidin on nyt kevyt kulkea.
On vaan niin ikävä.
 
Taivas itkee.
Niin minäkin.
 

11 kommenttia:

Maagi kirjoitti...

Niin, vuosi jo! Vasta viikko sitten tuli niin kova ikävä että ihan itkuksi meni. Että vuosi jo. Vasta äsken oli se kauhea ensimmäinen aamu ilman äitiä-hui miten vaikeaa se oli. Ja kaikki se, mikä viime toukokuussa oli.

Joku sanoi, että kuolema saa elämään paremmin. Se on totta. Kaikessa on mukana "äidin opetukset" ja niitä haluaa noudattaa. Toisaalta varmaan lapsellista mutta toisaalta taas, ihan kunnia-asia.

Hyvät eväät äidiltä saatiin, siitä kiitos. Yhdessä meillä on hienot muistot, niin hienot.

Eppusen kaapilla kirjoitti...

Pahoittelut. :( Olen myös oman äitini hyvästellyt (tosin paljon kauemmin aikaa sitten), joten tiedän tuon surun. Juhlapyhät on kurjimpia, varsinkin äitienpäivä. Mutta sitten se suru kyllä muuttaa muotoaan ajan kanssa. Voimia! <3

Jennijee kirjoitti...

Voi että, kokonainen vuosi! <3

*Laura* kirjoitti...

<3

Riikka kirjoitti...

Maagi, han kuten sanot. On ollut vaikea vuosi monella tapaa. Onneksi ollaan me, ja muistot äidistä. Itketään, kun itkettää ja tiedän, että sinä sen ymmärrät. <3

Heidi, lämmin kiitos ja osanottoni sinulle.

Jennijee ja Laura, kiitos.

Nikka kirjoitti...

Osanotto. Voi. <3

Riikka kirjoitti...

Nikka, lämmin kiitos. <3

Joanna kirjoitti...

Kohta tulee kuluneeksi vuosi siitä kun isäni menehtyi. Päivä oman syntymäpäiväni jälkeen. Iloa ja surua, tuumasi viisas 6v. poikani kun höpistiin isoisästä ja synttäreistä <3 Välillä mietityttää, että koskahan sitä lakkaa itkettämästä. Suru lähtee suremalla, mutta ikävä ei katoa koskaan. Halaus sinne Riikka.

Riikka kirjoitti...

Joanna, kiitos ja lämmin osanottoni.

Iloa ja surua, sitähän tämä elämä on. Tähän matkaan mahtuu koko tunteenkirjo.

Suru pitää sallia, ikävällä on paikkansa. Eivät ne kuulukaan olla ohimeneviä tunteita. Ne kulkevat mukana, välillä puristaen tiukemmin, välillä hellittäen.

Voimia sinulle ja kauniita muistoja mieleesi.

Anonyymi kirjoitti...

Vuosi vasta. Vuosi jo. Tuntuu pieneltä ikuisuudelta. OP

Riikka kirjoitti...

OP: Kiitos. Nimenomaan noin - vuosi vasta, vuosi jo. Sinäkin sen tiedät. :(