keskiviikko 9. toukokuuta 2007

One way ticket to Tibet

Hengitä, puhalla, rauhoitu.
Hengitä, puhalla, rauhoitu.
Hengitä, puhalla, rauhoitu.
PUUUUUUUUUUUUUH!

Nyt on keuhkot pullistettu ja kylkiluut lähes pirstaloitu tällä ankaralla hengityksen määrällä. Paperipussi makaa kaiken varalta vieressä, jos tämä hyperventilaatioksi äityy. Tilanne on nyt se, että tällä sivustolla puhaltaa tai puuskuttaa uudet tuulet tästä lähtien. Nyt otetaan ihan rauhallisesti ja eikun puhallusta kehiin, jos alkaa kontrolli kadota. Mä en aio enää ahdistua. Ajattelen positiivisesti. Pessimisti minussa puuskahti, että "mahdotonta", mutta en anna sille nyt valtaa. Yritän ainakin. No niin lapset, tämän päiväisessä epistolassa kertaan viimeisimmät tapahtumat ja odotan, että tämänkin jälkeen ilma on täynnä tai vähintään, että ilmassa on edes joitakin positiivisia tuntemuksia (sekin on parempi kuin ei mitään).

Nautiskelin eilen illalla mukavasta seurasta ja siinä vaiheessa vasta jumalaisesta naan-leivästä läheisessä nepalilaisravintolassa, kun aina-niin-huomaavainen esimieheni soittaa. Hän aloittaa toki aina kohteliaasti kysymällä "Häiritsenkö?", mutta vastauksella ei tietenkään ole minkään valtakunnan painoarvoa. Eilenkin totesin, että "itseasiassa kyllä" ja selitin tilanteen tietenkin täysin kuuroille korville. IsoHerran täytyi varta vasten soittaa ja kertoa, että olen tehnyt erään työtehtävän virheellisesti ja siinä perkeleet sinkoilivat, kun hän oli tarkastaessaan raporttiani tämän munauksen huomannut. Sanoin rauhallisesti - lähes mantran omaisesti - seuraavat litaniat: "eipä hätää, hieno homma, hyvä kun löysit, korjaan huomenna, asia kunnossa." Puhelun perusteella oletin, että olen tehnyt vähintään giganttisen emämunauksen.

Aamulla säntäsin avokonttoriimme tuulispäänä (=hiukset harjaamatta) ja koin hetkellistä tyydytystä siitä, kun Hevosnaama ei istunutkaan näppiksensä edessä. HAA! Olin pitkästä aikaa ensimmäisenä työpaikalla. WOOHOO! Aiemmin emme vahdanneet mihin aikaan kukin jaksoi luunsa raahata sinne kauhukammioon, mutta viime aikoina kätyri H.N on ottanut asiakseen informoida IsoHerraa minun kaikista liikkeistäni. No se satisfaatio kesti vain hetken, kun aloin sydän pamppailen etsiä sitä minun järkyttävää virhettä.

Puhelin soi. Herra IsoHerra: "No mooooo-ho-hoi!" Nyt se eilinen jättiläisvirhe oli muuttunutkin ihan "pikku erheeksi", jonka korjaamiseen menee pari minuttia. Tunsin ensimmäisen raivon aallon hiipivän salakavalasti... Sen jälkeen homma vaan lähti käsistä, kun IsoH alkoi hyvin piikittelevään sävyynsä muistuttamaan, että kun minä olin "kiukkuillut" aikaisemmin hänen niskaan huohottamisesta aikataulujen suhteen, niin "tässä on nyt tulos". Ja todella piste iin päälle oli se, kun IsoH kysyi minulta, että tiesinkö mitä hän oli tehnyt sunnuntaina? En lähtenyt arvaamaan, vaan sain kuulla, että hän oli tarkastanut raporttiani. NAPS. Totesin, että on epäreilua syyttää minua siitä, koska olin sopinut hänen rakkaaseen kalenteriin ajan perjantaille, jolloin raportti piti käydä läpi yhdessä. Sen sijaan IsoH märsysi jotain GRANDEMEGALARGESUPERSIZEÄLLÖ-ÖKLÖ hampurilaista ja naureskeli, että hänellä on "veto-oikeus" muuttaa sovittuja suunnitelmia. Luurin päästä kuului tämän jälkeen vaan karjuntaa ja mun päästä KRÄKS, jolloin länttäsin luurin IsoHerran korvaan!

Sisäinen sankarini ei kylläkään sillä hetkellä varsinaisesti tuuletellut, vaan "O-ou" oli lähinnä se eka ajatus. Siitä tokenin melko nopeasti, koska naputin vielä viestin perään, että minua ei syytetä siitä miten herra sunnuntainsa viettää ja kysyin vielä napakasti, että "olisko jo aika katsoa mikä on sopivaa käytöstä esimieheltä ja mikä ei?" Lähettää viestiä ... O-ou, O-ou, O-ou! Täysin kontrolloimatonta toimintaa.

Vietin päivän melko sekavissa tuntemuksissa potkuja odotellessa ja kun ovi paukahti ja IsoH puudeleineen marssi sisälle, yllätyin melkoisesti, kun selkääni tuli kova läväytys (tää on siis hyvä juttu - se on IsoHerran kunnianosoitus) ja lähes mairean ystävällistä puhetta, että sainko tehtyä raportin ja tarvitsenko apua jne. "Kuule kaikille sattuu virheitä, mutta ei me syyllisiä etsitä." Minnekähän se puudeli oli laittanut IsoHerran? Varmaan sinne Mercedeksen julmetun kokoiseen takakonttiin, jonne mahtuu videotykkejä, läppäreitä ja jopa fläppitaulujakin jalkoineen päivineen.

Kaikkea mitä IsoH suolsi ulos en tainnut edes kuulla, kun olin niin typertynyt. Olin odottanut raivokasta käskyä "Mennääs tonne neukkariin! Ja per heti!!!", mutta sitä ei tullut. Ajattelin, että okei pojut on paikalla, odotetaas kun ne lähtee, mutta ei ne tajunneet lähteä. Heppapojulla olisi ollut varmaan raportoitavaakin, kun kävin vessassakin varmaan kolmesti tänään. Ei siis minkäänlaista reaktiota. Nada. Puudeli tosin kertoi bussipysäkillä, että sen mun luurin korvaan iskemisen jälkeen olisi verenpainelääkkeillä ollut todellista käyttöä. Että katsotaan nyt mitkä ne todelliset seuraamukset ovat, mutta until then OMMMM.

Ei kommentteja: