Pysähtelijät

Siinä on yksi pysähtelijä.

Siinä on toinen.

 

- Oota äiti!

- Tuu kattoo äiti!

- Mun pitää ottaa kuva.

- Äiti ootsä huomannu, kun hyppää lätäkköön,

niin tulee näitä jälkiä maahan näistä

mun krokseista?

- Äiti kokeile säkin!

Esikoisen pysähdys tallensi puhelimen kameraan leppäkertun, jota tytöt ihastelivat kilpaa. Se on viisivuotias, tytöt kertoivat minulle. 

Olikohan se Neiti Kerttuli, pohdin tätä kirjoittaessani. En pohtinut tuolloin. En ehtinyt tai jaksanut. En useinkaan pysähtele lasten löytöjen perässä painavine kauppakasseineni, vaan jatkan matkaa murahdellen jotain ja hoputan lapsia tulemaan perässä. 

Alkuviikosta lapset maanittelivat minut puiston rengaskeinuun ja käänsin keinuessani pääni taakse. Tuolloin huomasin, miten suuret ja kauniit lehdet puussa oli. Otin kuvan.

 

Välillä sitä pohtii, miksi ei jaksa pysähtyä, miksi ei ole kiinnostunut kaikista pikkukivistä ja muurahaista, joiden vuoksi lapsi pysähtyy - ja pyytää pysähtymään. Miksi onkaan sellainen kun on?

Lomallakin voi tyhmä vesisade pilata suunnitellut heppatallireissut ja siitä tulee turhaa riitaa aiheesta ärsyyntyneen lapsen ja muuten vaan ärsyyntyneen äidin välille. Vaikka riidat sovitaan, anteeksi pyydetään ja annetaan, eikä aina yksinkertaisesti jokin sovittu vain onnistu, niin haluaisi olla tuntematta huonoa omaatuntoa.

Toisaalta tätä pohtiessani yritän entistä kovemmin huomenna jaksaa muistaa pysähtyä ihmettelemään, olemaan lasten kanssa ja vain lasten kanssa. Ei sotkuisen kaapin*) tai pyykkikasan, vaan lasten ja vain lasten. 

Ottaisikohan tavoitteeksi vaikka kokonaisen tunnin? Niin ei tarvitse sitten potea sitä huonoa omaatuntoa, jos tuleekin jotain.

*) Jos yhtään lohduttaisi, niin näitä ei muuten enää montaa ole siivottavana.