Voi itku!

kuva

Itku - tuo lapsiperheissä tuttu ilmiö. Vauva itkee, kun sillä on business to take care - nälkä, jotain pöksyssä, masukipu (jopa koliikki god forbid) tai palvelusväkeä ei ole näkyvissä. Itkun syitä ja sävyjä on monia. Harjaantunut vanhempi erottaa ajan myötä, mistä itkusta on kysymys ja reagoi siihen soveltuvin osin. 

Puhetaidon kehittyessä lapsen itkun sävy ei ole ainoa tulkki selvittää, mistä kenkä puristaa, vaan isompi lapsi osaa yleensä tarvittaessa kertoa nyyhkytyksensäkin seasta syyn itkulleen. Joskus itku on ikävä äitiä (usein päiväkodissa kuultua), pipi (sisarustappelu tai sormi on työnnetty esim. hissin tiukkaan tuuletusaukkoon), sukka on rutussa tai ihan vaan yleinen pänniminen, jolle ei ole erityistä syytä.

Itkemiseen reagoi aina. Yleensä lasta rauhoittelee, ottaa syliin. Joskus ei sano mitään, joskus rumasti ärähtää. Tapoja on monia. Lopputulos on kuitenkin sama, itku halutaan loppumaan. Itkua ei kestä kuulla.

Tietyissä unikouluissa lapsen annetaan itkeä, jolloin äidit purevat rystysiään ja katsovat kellosta kahta minuuttia, jonka jälkeen monotonisesti käyvät taputtamassa huutavan vauvan selkää ja toteavat yön olevan läsnä, jolloin nukutaan. Itkun kuunteleminen on raastavaa. Meillä ei ikinä unikoulua pidetty.

Uhmaikäisen, isomman lapsen itkulle haluaa myös löytää syyn ja ratkaisun nopeasti. Valitettavan usein vanhempi sortuu myös huutamiseen, koska ei voi muuttua kutittamattomaksi sukkahousuksi tai ylipäätään ratkaista itkun aihetta, joka voi olla ihan mikä tahansa, jopa ihan opittu tapa, joka poikkeuksetta joka aamu iskee ennen kuin pitäisi lähteä ulko-ovesta ulos. Joka aamu tulee tehtyä harjoituksia itsensä kanssa, että ei menettäisi pinnaansa. Jonain aamuna harjoituksissa onnistuu, jonain ei. Treenit jatkuvat.
Menovinkkinä: huomenna voi mennä myös itkuseminaariin - joka tosin ei liity uhkaikäisen huutamiseen millään tavalla; siellä oppii muuten vaan itkusta ja esim. sen historiasta.

Kasvatusasiantuntijat ovat monissa medioissa todenneet, että jos lapsen itkuun ei reagoi, sinne meni perusluottamus ikkunasta ulos. Viuuh. Yhtä lailla huutavaa lasta ei saa uhata hylkäämisellä, ei varmasti poliiseillakaan. MLL neuvoo, mikäli oma pinna meinaa kiristyä liikaa, jäähy on paikallaan, mutta tuoreimmat kasvatusneuvot puolestaan toteavat, ettei jäähy olekaan se juttu, sillä se onkin vahingollinen kasvatuskeino. Henkilökohtaisesti huutamisen ollessa kovimmillaan mielessä ei todellakaan käy, mikä olisi pedagogisesti viisain tapa toimia, toiveeni on ainoastaan saada huuto loppumaan. Itku ja huutaminen ovat vahvoja ärsykkeitä, joihn tuleekin reagoida. Ainoa erotus on se, että voittajia ovat ne vanhemmat, jotka selviävät suhteellisina viilipyttyinä. Saa muuten ilmoittautua. Onneksi tulee aina uusi päivä, jolloin ei ole myöhäistä yrittää onnistua viilipyttykisassa.  


Olikos se niin, että neljä-viisivuotiaana on taukoa uhmasta?