Rauha maassa ja vielä on viikonloppua jäljellä
Ihanaa sunnuntaita!
Meillä on koko perhe koolla ja olen siitä superduperkiitollinen. Mies oli puolet viikossa reissussa ja sain pitkästä aikaa muistutuksen, miltä tuntuu, kun ne hermot menevät ja kaikkien mielet siitä pahoittuvat.
Teimme mm. tyttöjen kanssa kampaamoreissut pienellä riskillä päiväkotipäivän päälle ja iltapalaksi syötiin vaniljapirtelöä. Fiilistelin vielä seuraavanakin aamuna, miten mahtavasti menee ja kaikki on niin hyvissä sykkeissä, kunnes päiväkodista lähdetttiin kiireellä esikoisen harrastukseen - vain nopea pitstop kotona: leipää ja mehua, kun ei muuta ehditä. Voi veljet sitä huutamisen ja riehumisen määrää, kun teimme vartin matkaa. Kuopuksen kengätkin lensivät kaaressa ja ihan kaikki, minkä hän irti sai. Työnsin rattaita aikani purren hampaita tiukasti yhteen, ihmiset kiiruhtivat perässämme tuomaan pudonneita artikkeleja - milloin pipoa, milloin sukkaa.
Jossain kohtaa Tehtaankatua katkesi se kamelin selkä ja karjaisin ne klassiset sanat: nyt lopeta se huutaminen! Huusin, että lopeta se huutaminen. Typerys. Viisas olisi hoitanut tämän niin, että ottaa lapsen hetkeksi syliin ja rauhoittelee, kuiskaa lapselle, että ei viitittäs huutaa nut, kun on aikamoinen hoppu, että ehditään. Sen sijaan, huusin ja sähisin lapselle, että nyt se suu kiinni ja kaupan päälle uhkailin huoltsikalla päivystävällä poliisilla. Esikoinen alkoi itkemään, koska pelkäsi, että toteutan aikeeni pyytää poliisilta apua lapsen rauhoittamiseen. How low can a mother get.
Pääsimme kuin pääsimme harrastukseen, vaikka mietin koko matkan, että käännytään takaisin kotiin. Molemmat lapset nauttivat kolmen vartin ajan siitä, ettei äiti ainakaan ärjynyt. Kunnes alkoi paluumatka kotiin ja kuopus huusi koko matkan, ettei halua kotiin. Can't blame her.
Suihkuun mentäessä esikoinen oli laittanut käsisuihkun telineeseen oikein päin, joten kun avasin hanan, kastelin itseni ja kädessä olleen puhelimeni. Ihan oikein minulle. Tästä siirtyessämme nukkumaan kuopus sai vielä vikat riehut ottaessaan aikaan itselleen nenäverenvuodon, jota tyrehdytettiin melkoinen tovi ennen kuin uni saatiin taloon. Ihme kyllä, en kiroillut. En tiedä, voiko siitä olla mitenkään ylpeä huomioiden katastrofaalisen alkuillan, mutta pakko löytää edes jotain hyvää.
Näistä hetkistä jää aina tosi kurja fiilis - moneksi päivää. Olen ollut niin iloinen, kun koko syksy aamuineen on mennyt niin hyvin. Päiväkotiin on lähdetty hyvässä hengessä ja pulssi matalana. Juttelimme tyttöjen kanssa yhteenotostamme ja katuvainen äiti kyllä pyysi anteeksi mölyämistään, ja sanoi, ettei huutaminen ole hyvä tapa, eikä sen sallitumpaa äidille kuin lapsillekaan, mutta kuten viisas esikoiseni totesi: Sulla on hiukset, mulla järki. En voi kiistää. Yritän taas muistaa, kun hermoja koitellaan seuraavan kerran. Pinnan venytys - siinä on opeteltavaa aina vaan. Auttaisikohan joku kurssi?
Nyt on uusi päivä ja uudet mahdollisuudet olla parempi äiti. Lähdenkin tästä hymyssä suin putsaamaan kylppärin ovea. Saakos muualle kuin paperiin piirtää? Saa-a. Lipastossa oli vain maalauksia, eikä paperia. - Kuopus.
