sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Entä jos...

Oletko koskaan miettinyt, että entä jos elämäsi ei olisikaan mennyt niin kuin se on mennyt, entä jos olisitkin valinnut jonkun toisen polun kulkeaksesi?

En minäkään kovin usein, tai oikeastaan ikinä siis, mutta ehkä sillä tasolla, että olen joskus miettinyt, miksi jotkut asiat ovat tapahtuneet, en niinkään, että olisin jäänyt jostain paitsi. 

En ole vuosiin, varmaankaan lasten syntymien jälkeen, muistellut menneitä, ihan siitä syystä, että sellaiseen ei ole ollut mitään erityistä syytä, eikä oikeastaan minkäänlaista toimivaa muistikapasiteettia johtuen vauva- ja taaperovuosien valvomisista. Sitten kun joku ystävä sanoo, että muistatko silloin, kun olimme siellä tai täällä ja tapahtui joku juttu... alan haparoiden muistelemaan tapahtumaa, joka omassa mielessä on autuaasti jo unohtunut. Monet näistä muistoista voisi ihan mieluusti jättääkin sinne unholaan, mutta sitten taas toisaalta myönnettävä on, että minun nuoruusvuoteni ovat olleet hulvattoman hauskojakin hetkiä täynnä. 

Itse mietin tässä pääsiäissuklaaövereissä tätä kuljettua polkuani. Monet isot päätökset olen tehnyt melko kevyesti, kuten viettämäni vuodet ulkomailla heti lukion jälkeen ja pian taas uudelleen opiskelemassa. Jos nyt pitäisi miettiä muuttoa ulkomaille, niin huhhuh, mitä pohdintaa se vaatisi! Olen asunut viiden vuoden ajan muutamassa eri maassa kotimaan ulkopuolella, aina kuitenkin vahvaa sidettä kotimaahan ylläpitäen. Muistan aina ne raskaat kyyneleet, kun katosin turvatarkastukseen äidin ja isän saattaessa minut lentokentälle. Miksi halusin niin kauas? Miksi en opiskellut Suomessa? No tähän tiedän vastauksen, halusin juuri sinne, minne menin. 

Entä jos äiti ei olisi sairastunut? Olisimmeko nyt viettämässä pääsiäistä mummolassa siskoni perheen kanssa ja äiti olisi laittanut jotain todella hyvää ja hartaudella valmistettua pääsiäisruokaa ja leivonnaisia, joiden valmistamisessa hän oli mestari. Äiti olisi antanut kaikille lapsenlapsilleen pääsiäisyllätykset ja rutistanut meitä kaikkia lämpimästi. Voi että, niin kaipaan ja ikävöin näitä hetkiä, joita olisi vielä saanut olla.

Olisinko mina toisenlainen tänään, jos äiti olisi vielä täällä? Olisinko jotenkin iloisempi ja kantaisin asioita harteillani kevyemmin?

Mietin nuorempana, että en varmaan löydä elämäni rakkautta ja elän vain uralleni. Todella päteviä parikymppisen nuoren naisen aatoksia. Olin sitä mieltä, että minusta tulee menestynyt diplomaatti, joka työpäivän päätteeksi juo kristalligrogilasista 2 cl Sue-Ellenmäisesti viskiä tyhjän kodin marmoritiskillä. Diplomaatti siksi, koska saa parkkeerata minne haluaa. Voi elämä. Onneksi tama visio ei toteutunut.
 
Paljon on toteutunut, enkä kiitollisempi voisi olla. Menetykset elämässä eivät ole jalostaneet. Yritän elää aina paremmin kuin edellinen päivä. Perheen kanssa omaa olemistaan voi peilata toisten kautta. Millainen olin ja millainen voin olla.


Meillä kuopus osaa ulkoa tämän telkkarimainoksesta usein kuullun biisin, vaan nyt siitä löytyi superkaunis Evan&Manun versio. Tässä on sopivasti kaipuuta ja lohtua siitä jostain, joka vielä on edessä, mutta myös sitä, että se oikea aika on tässä ja nyt, eikä jossain sitkussa.

Erityiskiitokset tässä myös niille nuoruudenystäville, meidän pääsiäisvieraille, joiden kanssa tällä samalla polulla on saatu kulkea, välillä ehkä kompuroitukin, jo melkoinen taival ja matka yhä jatkuu. Se on hienoa. 

2 kommenttia:

Jenni kirjoitti...

<3 Joku aika sitten mietin omia elämän käännekohtia, miten päädyin opiskelemaan sitä mistä valmistuin ja muutamia muita käänteitä, mitkä ovat tuoneet minut tähän pisteeseen. Harmittelu ei kannata, spekulointi korkeintaan viihdyttää. Kiitollinen saa onneksi monesta asiasta olla, olemassa olevista ja pilven reunalta vilkuttavista rakkaista.

Riikka kirjoitti...

Nämä oman elämän valinnat ja vaiheet taitavat kuulua vahvasti nelikymppisyyteen. En kutsuisi sitä kriiseilyksi, vaan ylipäätään on pitkästä aikaa aikaa katsoa taaksepäin ja pohtia, mitä sitä onkaan tullut tehtyä. :D