maanantai 31. lokakuuta 2016

Darramamma tässä heippa

Ihan nopsat moikkaukset alkuviikkoon. Eka työviikko on takana ja toinenkin jo alkanut, enkä kyllä yhtään tässä kohtaa osaa sanoa, kauanko tätä on vielä edessä. Kaikki työtarjoukset otetaan vastaan!

Viime viikolla kävi ilmi, että hommat duunissa on niin levällään, ettei mitään järkeä. Tämähän ei sikäli tullut yllätyksenä. Ennen kuin minä aloitin, oli monet hommat seisseet jo pitkään, mutta kohta pitäisi valmista olla. Arvioin asiantuntijana, että toivottu tahtotila ei ole asetetulla aikataululla millään muotoa realistinen, vaikka asuisin yötä päivää työpaikalla, eikä tähän nyt vaikuta tällaisen työnvieroksujan mentaliteetti siitä, että ylityöt ja viikonlopputyöt ilman kunnollista korvausta eivät tunnu oikein hyvältä, kun riskinä on loppuunpalaminen. Tilanne on vain kerrassaan täysin absurdi.  

Toin huoleni ilmi ns. proaktiivisesti johtoportaalle, ettei tulisi yllätyksenä kuukauden kuluttua, kun eräs todennäköisesti kuitenkin makaa burnoutissa ja hommat on siitä huolimatta kesken. 

Sain kuulla, että vielä lisää töitä on pian tiedossa, mutta tapaamme nyt kuitenkin vielä loppuviikosta asian suhteen, jos minulla on ehdottaa jotain parempaa vaihtoehtoa kun tehtävien priorisointia. Keskustele sitten tämän kanssa. 

Naputtelin jo kavereille työsuojeluun konsultointipyynnön, että mitä tämän seinähullun kanssa tehdään, kunnes muistin rakkaan ystäväni vinkkaaman hienon metaforan, jota aionkin käyttää loppuviikon palaverissa kuvaamaan tätä nykyistä tilannetta toivoen sen lisäävän hiukan ymmärrystä pomolle siihen, mistä oikein on kysymys


 
Se on nimittäin juuri näin. Mun tilanne töissä on juuri tämä. 

Hekottelin tälle kohtaukselle aamullakin ja hiukan ihmettelin, miten olinkaan niin hilpeällä tuulella matkallani töihin, mutta siihen varmasti vielä vaikutti lauantai-illan menot ja ehkä erityisesti se, kun kelloja siirrettiin tunti taaksepäin, niin viimeistään siinä kohtaa olisi pitänyt tajuta lähteä kotia kohti. Vaan ei, sen sijaan totesimme ystävän kanssa huolettomasti, että "hei kelloja siirrettiin, eihän tässä ole vielä mitään hätää!" Cin, cin!

Siis huhhuh! Se on tuo työ, joka minut ajaa turmelukseen, sano mun sanoneen. Eipä sillä, täysin yllätyksenä ja pyytämättä päädyimme palomiesten kalenterijulkkareihin ja meillä oli ihan älyttömän hauskaa. Ehkä se, kun sängystä sunnuntaina ei ihan normiaikaan noussut ylös, aiheutti ihmetystä, mutta yhtäkkinen työnaloitus selkeästi vaatii veronsa ja äitinkin piti kerrankin levätä kunnolla. Aika monta kollageenikapselia on otattanut, mutta mitään en kadu. Naururypyt tietää vain sitä, että on ollut hauskaa.

Tänään illalla sain onneksi energiavirrat taas oikeille raiteilleen akupunktiossa, joten nyt ollaan taas kunnon ihmisiä, I promise. 

P.S. No hankinko minä sen kalenterin? No hankinhan minä. En kai voinut jättää hankkimatta. Ihan työkalenteriksi vain, koska kalenterin tuotto meni lyhentämättömänä Hope ry:lle. Työkalenteri on myös erittäin strateginen veto, kun luokseni saapuvat vaativat aina jotain palveluksia, niin heillä menee pasmat niin sekaisin, kun herra helmikuu tirkkii selkäni takaa. Ai että. Kyllä tämä on ihan parasta työpaikkahuumoria. Hihhihhihhih!
 

  

Ei kommentteja: