Myrskyä minussa

kuva

Olin varautunut eilen hirmumyrskyyn, jota rummutettiin medioissa ahkeraan. Aina niin stailit Hunterit jalassa olin päättänyt mennä myös iltapäivän työhaastatteluun. Niistähän olisi voinut saada sellaisen kuvan, että kyseessä ei ole kuka tahansa työnhakija ja että palkka kannattaa pitää sellaisissa lukemissa, kuin Huntereita kumisaapikkaina käyttävillä voi vaan kuvitella olevan. Hahhaa!

No eikö se aurinko alkanut paistaa ja olin heittänyt kassiin varalle ruskeat nahkalipokkaat. Niistäkin toki sai varmasti jonkinlaisen kuvan työnhakijasta. Nyt sitten vaan odotellaan, miten kävi. HUOOKAAAUS! 

Vaan tänään on tuntunut siltä, että nyt väsyttää ja rankasti. Duunia olisi tasan viikko. Sitten alkaisi kesäloma, jota jo odotan kovasti. Hartiat ovat kireät kuin viulunkielet ja se vaikuttaa siihen, että veri ei kierrä, päässä heittää ja hoipperehdin minne sattuu. Ei mikään mieluisa olotila. Äärimmäisin ahdistava, sen sijaan.

Töitä on kohtuullisesti lomaan saakka, ei juurikaan stressiä varsinaisesti siitä, mutta mikä sitten? Onko se se epätietoisuus vai tutun, turvallisen, vaikkakin rasittavaksikin käyneen työyhteisön jättäminen? Tyhjän päälle jääminen? Vaikka enhän minä jää tyhjän päälle. Jään ke-sä-lo-mal-le. Jeiiiii.


Työt loman jälkeen ovat tosiaan vielä auki kuin vetoketju lapsen Vimman kesähousuissa. Tästä voikin poiketa kevyempään teemaan pohtimaan, miten vaikeaa voi olla vetoketjun vaihtaminen. Koskaan en ole sitä tehnyt, nyt ajattelen kesäloman kunniaksi surauttaa Singerin laulamaan. Saa varoittaa etukäteen, mikäli ei kannata tähän hommaan lähteä.

Poikkean takaisin vakavaa teemaan ja yritän kai sanoa, että työnhakeminen on ihan hemmetin raskasta puuhaa ja se vaan näköjään vaikuttaa minuun niin, että huomaa välillä olevansa ihan rättipoikki, etenkin haastattelujen jälkeen. Valmistaudut, jännität, menet, annat kaikkesi, lähdet, odotat, toivot, sitten petyt tai et pety. Huoh! 

Arvaa, olenko urheillut myöskään viikkoon ja sekin vaikuttaa niin, että on vielä enemmän rättipoikki, mutta ollako armollinen itselleen ja levätä vielä tänään, kun siltä tuntuu ja päättää urheilla huomenna. Äh, en tiedä. 

Välillä vaan tekee mieli yksinkertaisesti purskahtaa itkemään ja vollottaa oikein sielunsa kyllyydestä. Toivoa, että olisi vielä vähän pienempi ja äiti voisi silitellä ja lohduttaa. Sanoa, että ei ole mitään hätää, asiat kyllä järjestyvät. 

Kyllä ne järjestyvätkin. Joskus on vaan näitä hetkiä, että on kahlattava sieltä syvien vesien kautta. Tänään voi olla se klassinen ilta, jolloin täytyy kävellä kengät jalassa suoraan jääkaapille ja juoda yksi siideripurkki aika lailla suorilla vedoilla - ja ihan lääkkeeksi. Siitä ne hartiatkin höllääntyvät ja mielikin piristyy. Ei hätä lue lakia. Varaan myös itselleni hieronnan heti huomiseksi ja all gets well. 

There. Heti parempi. Mukavaa myrskyiltaa just Sinulle, joka jaksoit loppuun saakka.