Hyväksyminen
Täällä on juuri tilattu kuopuksen ekasta vuodesta vajaa 500 printtiä ja aion jatkaa projektia lähipäivinä. Alkuviikosta nimittäin muistitikku sanoi zuh - tai ei sanonut - mutta kone kuumeni ja tikku meni rikki, joten about 3000 kuvaa viime vuosilta suhahti kadoksiin. Jep, tiedetään. Ei ollut pilvessä eikä missään muussakaan turvassa ja se harmittaa isosti.
Jotenkin tuntuu, että kaikki on yhtä kaaosta yhtäkkiä. Ensi viikolla on viimeinen työviikko, pidän läksiäiset ja olen nyt jo liikuttunut niitä viesteistä, joita kollegat ovat lähettäneet. Apuani ja valoisaa olemustani tulee kaipaamaan monikin. Se lämmittää. Sitten onkin tyhjää. Mieli ja koko kroppa tasapainoilee nyt selvästikin sen kanssa, miten asian oikein ottaisi.
Olo ei ole ollut se kaikista mukavin. Siksi varmastikin alan pienillä toimilla yrittää hallita tätä kaikkea muuta ympärillä, kuten pelastaa nyt niitä muistoja tikuilta, jotta saisin oman elämäni jollain tavoin hallintaan.
Olin eilen yksin kotona ajatusteni kanssa ja diagnosoin itselleni jo jos jonkinlaista ahdistusdiagnoosia. Tiedän, että nämä ovat varmasti ihan oikeitakin tulkintoja. Kroppani alkoi reagoimaan stressiin jo jokunen vuosi sitten ja tiedän, milloin on aika tarkastella vointia tarkemmin. Reagoin sydämelläni, joka päättää aina tarpeeksi saatuaan alkaa hakkaaamaan tuhatta ja sataa. Se antaa merkin, varoittaa, että kohta suhisee, woman. Sittemmin lukuisien sydänfilmien ja kokeiden jälkeen, on todettu terve sydän, mutta ihminen, joka reagoi sydämellään. Niin iloon ja suruun.
Välillä ahdistustuntemukset yrittävät ottaa ylivallan ja huomaan huolestuvani ja myös ärsyyntyväni siitä, että miksi minä olen tällainen, mutta se ei auta. Yritän huokaista syvään - sekin voi olla välillä vaikeaa, mutta ei auta kuin alkaa työstää tätä ikävää tilaa pois.
Teen jonkun random rentoutusharjoituksen, jos tunnen, että pulssi on kova ja nappaan käteeni jonkun oppaan, jonka viisaat sanat yleensä rauhoittavat. Huomaan muistuttavani itseäni viisaasti, että en saa hyvää oloa aikaisiksi määräämällä, soimaamalla itseäni ja tuntemalla epäonnistumista. Saan sitä aikaan ihan konkreettisesti sillä, että pysähdyn ahdistuksen äärelle, en mene sitä karkuun, kuuntelen mitä minulle yritetään viestittää. Pohdin mikä on nyt se, joka eniten tuottaa huonoa oloa. Pohdin mitä voin sille tehdä.
Oivalsin tänään, että olisi outoa, jos en olisi ahdistunut. Jätän työpaikkani, säännöllisen toimeentulon, työyhteisön, rutiinit. Eikö sen pidäkin ahdistaa? Pitää, mutta minun tehtävä on pitää huoli siitä, että se ei kuitenkaan ota minusta yliotetta. Olisi huijausta yrittää hokea, että asiat järjestyvät ilman muitakin tuntemuksia. Mietin myös, miten olenkaan voinut ajatella, että stressisietokykyni on täysin nollissa, mutta itse asiassa, kun miettii, mitä kaikkea viime vuosina olen kohdannut, korjaan lausuntoani ja totean, että se on kylläkin melko huikea. Jo työpaikan vaihto, etsimisineen ja epävarmuuksineen on niin iso rutistus, että ei ole ihme, jos se ahdistaa.
Siispä otan vastaan nämäkin tunteet, hyväksyn ja toivon saavuttavani taas tasapainon. Olen kiitollinen siitä, että olen monen mutkan kautta oppinut auttamaan itseäni löytämään keinoja helpottaakseni oloani. Sekin on ihan ok, jos joskus keinona on yksi Happy Joe (no okei, kaksikin), mutta vielä parempi on se, miten ajatusten voimalla mielen kurssin saa korjattua oikealle reitilleen. Astun uutta viikkoa kohti luottavaisin mielin ja tiedän, että kaikki mikä tulee, on ihan okei.
Jotenkin tuntuu, että kaikki on yhtä kaaosta yhtäkkiä. Ensi viikolla on viimeinen työviikko, pidän läksiäiset ja olen nyt jo liikuttunut niitä viesteistä, joita kollegat ovat lähettäneet. Apuani ja valoisaa olemustani tulee kaipaamaan monikin. Se lämmittää. Sitten onkin tyhjää. Mieli ja koko kroppa tasapainoilee nyt selvästikin sen kanssa, miten asian oikein ottaisi.
Olo ei ole ollut se kaikista mukavin. Siksi varmastikin alan pienillä toimilla yrittää hallita tätä kaikkea muuta ympärillä, kuten pelastaa nyt niitä muistoja tikuilta, jotta saisin oman elämäni jollain tavoin hallintaan.
Olin eilen yksin kotona ajatusteni kanssa ja diagnosoin itselleni jo jos jonkinlaista ahdistusdiagnoosia. Tiedän, että nämä ovat varmasti ihan oikeitakin tulkintoja. Kroppani alkoi reagoimaan stressiin jo jokunen vuosi sitten ja tiedän, milloin on aika tarkastella vointia tarkemmin. Reagoin sydämelläni, joka päättää aina tarpeeksi saatuaan alkaa hakkaaamaan tuhatta ja sataa. Se antaa merkin, varoittaa, että kohta suhisee, woman. Sittemmin lukuisien sydänfilmien ja kokeiden jälkeen, on todettu terve sydän, mutta ihminen, joka reagoi sydämellään. Niin iloon ja suruun.
Välillä ahdistustuntemukset yrittävät ottaa ylivallan ja huomaan huolestuvani ja myös ärsyyntyväni siitä, että miksi minä olen tällainen, mutta se ei auta. Yritän huokaista syvään - sekin voi olla välillä vaikeaa, mutta ei auta kuin alkaa työstää tätä ikävää tilaa pois.
Teen jonkun random rentoutusharjoituksen, jos tunnen, että pulssi on kova ja nappaan käteeni jonkun oppaan, jonka viisaat sanat yleensä rauhoittavat. Huomaan muistuttavani itseäni viisaasti, että en saa hyvää oloa aikaisiksi määräämällä, soimaamalla itseäni ja tuntemalla epäonnistumista. Saan sitä aikaan ihan konkreettisesti sillä, että pysähdyn ahdistuksen äärelle, en mene sitä karkuun, kuuntelen mitä minulle yritetään viestittää. Pohdin mikä on nyt se, joka eniten tuottaa huonoa oloa. Pohdin mitä voin sille tehdä.
Oivalsin tänään, että olisi outoa, jos en olisi ahdistunut. Jätän työpaikkani, säännöllisen toimeentulon, työyhteisön, rutiinit. Eikö sen pidäkin ahdistaa? Pitää, mutta minun tehtävä on pitää huoli siitä, että se ei kuitenkaan ota minusta yliotetta. Olisi huijausta yrittää hokea, että asiat järjestyvät ilman muitakin tuntemuksia. Mietin myös, miten olenkaan voinut ajatella, että stressisietokykyni on täysin nollissa, mutta itse asiassa, kun miettii, mitä kaikkea viime vuosina olen kohdannut, korjaan lausuntoani ja totean, että se on kylläkin melko huikea. Jo työpaikan vaihto, etsimisineen ja epävarmuuksineen on niin iso rutistus, että ei ole ihme, jos se ahdistaa.
Siispä otan vastaan nämäkin tunteet, hyväksyn ja toivon saavuttavani taas tasapainon. Olen kiitollinen siitä, että olen monen mutkan kautta oppinut auttamaan itseäni löytämään keinoja helpottaakseni oloani. Sekin on ihan ok, jos joskus keinona on yksi Happy Joe (no okei, kaksikin), mutta vielä parempi on se, miten ajatusten voimalla mielen kurssin saa korjattua oikealle reitilleen. Astun uutta viikkoa kohti luottavaisin mielin ja tiedän, että kaikki mikä tulee, on ihan okei.
