Arjen pelastus

kuva

...otsikko hämää. En tiedä nimittäin siihen vastausta. Jos sinä tiedät, kommentoi pliide. 

Jälleen kerran maanantai yllätti odottajansa. Aamuviidenpissillä ihmettelin, kun kuopuksen peitto oli pudonnut lastenhuoneen lattialle, eikä lasta näkynyt sängyssä, ei olkkarin sohvallakaan. Adrenaliini herätti unisen kehoni. Missä se lapsi on?? Osaako se avata oven?? Menin makkariin jo hiukan hädissäni löytääkseni hänet nukkumassa sängystämme. Milloin hän siihen oli tullut, en tiedä. Olin tässä kohtaa täysin valppaana ja virkeänä, joten ennen kuin sain taas unen päästä kiinni, herätyskello herättikin samointein ja olo oli tokkurainen. Tästä kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, olen työpisteelläni. Vasta. 

Käsittämätöntä. Mihin se aika aamuisin katoaa? Tämän aamun hidastukset johtuivat mm. siitä, että tajusin pihalle päästyämme, että pyörän valo on sohvalla, koska lapset leikkivät sillä illalla. Se piti mennä hakemaan, koska muuten on niin pimeää, etten voisi polkea kotiin ilman sitä. 

Saavumme päiväkotiin, lapsen ulkohousut ovat kotona. Voi per-saa-hemmetti. Nopea tilanneanalyysi: uudet, paksummat Frozen-sukkahousut, kassista löytyneet ohuet villaleggarit ja kurahousut. Kyllä sä näillä pärjäät. Huom. Pyöränvalon kävin hakemassa kotoa, mutten lapselle ulkohousuja. Hmmmm.

Lapsella oli paha mieli, koska tuttua aikuista ei näkynyt ja koska äiti oli unohtanut ne ulkohousut. Vilkaisin kelloa, totesin, että myöhässä anyway, ehdin hyvin hetken halailemaan ja silittämään. Lapsi jäi ihan ookoomielin päiväkotiin ja minä saavuin töihin puoli tuntia myöhässä.

Minulla on ohjelmassa aikaistaa aamua noin vartilla. Jos olen töissä varttia aiemmin, pysyn kellokorttijärjestelmälle ominaisen liukuman sisällä. Tähän en nimittäin ole juurikaan päässyt esikoisen aloitettua koulun. Vartti, ei ole paha rasti, luulisi.

Uusi mahdollisuus aamulla.