lauantai 24. lokakuuta 2015

Viikonloppua, pohdintaa omakuvasta ja sen semmosta

House Doctor aw2015



Tänään taltutettiin tätä kotikaaosta yhdessä tuumin, Mies kokkasi ja minä siivosin, lapsetkin mukana touhussa. Oli niin ihanalla tavalla outoa, että en edes yhtään ahdistunut kaikesta sotkusta ja siivoamisesta. Imurointi jäi vielä huomiselle kuitenkin.

Iltapäivällä piipahdimme kaupungilla ja minä a.k.a jouluihminen ilahduin vilpittömästi kaikesta joulusta, jota oli ilmaantunut kuin varkain kauppoihin. Niin ihanaa. 

Olen postaillut viime viikkoina erityisen paljon lähäreitä naamaristani niin tänne kuin instaan @riikka_hei ja aina koen hetkellisesti tunteen, että miten kuvan katsoja ottaa sen vastaan. En niin, että kaikki on ihan et wau, vaan enemmänkin niin, että mitätoioikeinluuleeitsestään. Yritän olla pohtimatta tätä. En ole koskaan onnistunut kuvissa. Jos joku ottaa minusta kuvan, onnistun saamaan itseni sellaiseen jumiin, että kuvassa esiintyy sivupersoonani Rouva Toropainen. Hän ei ole ihan sen näköinen kuin haluaisin olla if you know what I mean. 

Valokuvissa epäonnistuminen ei varsinaisesti ole elämäni suurin murhe, mutta viime aikoina olen napsinut kuvia itsestäni, koska haluan oppia onnistumaan - monella tasolla ja ihan oman itseni kanssa. En kaipaa kehuja kauneudesta, niistä tulee vaivaantunut olo, vaikka se toki on kiva kuulla, ettei ole ihan hirveä selvästikään. Se vain tuntuu, jos kiittää kehuista, että pidetään kauheana ämmänä, narsistina. Aina pitää jotenkin vähätellä. Se kyllä on typerää. Mistä se tulee, se tunne, että jos kehutaan ja siihen vastataan kiitoksella, että sitä pidetään ylpeyden merkkinä. Ylpeys on synti. Miksi ei saa olla ylpeä itsestään? Ei saa kehua, ettei ylpisty. Fak it. Mä aion jatkossa vain kiittää ilman selityksiä - jos siis kehutaan, kröh.

Mä täytän alle puolen vuoden päästä neljäkymmentä. Ehkä tämä maaninen fotarointi liittyy siihen. Mua jotenkin jännittää ihan hirveesti. Elämän monet asiat ovat vielä kesken. Ei ole sitä rivarinpätkää, ei vakkariduunia - just nyt yyteetkin, onko määräaikaistakaan duunia kohta. Paljon minulla kuitenkin on ja olen niistä äärimmäisen kiitollinen. Tuntuu vain välillä, että aika loppuu tai on jo myöhässä. 

Ehkäpä tätä itsesuggerointia täytyy jättää vähemmälle. Onnistun pääsemään melko syvälle. Täytyisi luottaa siihen, että asiat järjestyvät. Meillä on kaikki hyvin.


Illalla kampasin lapsien tukat täikammalla ja yritin erottaa, mikä on päänahkaa, mikä niitä kammotuksia ja päädyin pohdinnoissani siihen, ettei niitä kammotuksia ollut. Haudoin tukat eco.kidissä ja käyn varmuudeksi päät huomenna uudelleen. 

Elämän balanssi palaa näin helposti. Onneksi on muutakin ajateltavaa, kuin oma itse ja mukamas tekemättä jääneet asiat.

 
 


2 kommenttia:

Tiia K kirjoitti...

Ymmärrän nuo fiilikset, mutta hei sanonpa nyt kuitenkin, olet todella kaunis, se miten vaikeaa sitä on uskoa, niin ehkä sitten vanhempana...

Ymmärrän tuon "kriisittelyn" se kuuluu elämään, mutta hei omakotitalo/rivari eli hitsisti lainaa, onko siinäkään järkeä, maallisia arvojahan ei hautaan mukanaan saa. Elämä on tässä ja nyt.

Täistä, suoristusrauta on todella hyvä niille munille, käyt hiustukkoja kerrallaan ja liiskaat, käräytät, tapat munat kuumalla suoristusraudalla. Viimeisin täiepisodi saatiin kerralla taltutettua, täisampoolla ja suoristusraudalla.

Mukavaa alkanutta viikkoa <3

Riikka kirjoitti...

Tiia, kiitos Sinulle kauniista sanoistasi.

Kriisittelyjä tulee ja menee. Ja asioilla on varmasti aina joku syy, miksi ne ovat. Elämä on tässä ja nyt, kiitos - se on just näin.

Täitä ei ole näkynyt, thank God. Kiitos vinkistä. Yök, yök silti.