Kuusi

Staili

Miten minusta tuntuukaan, että nyt ne vuodet alkavat karata käsistäni yhä kiihtyvämpään tahtiin. Katselen esikoistani ihmetellen. Onko tuo tyttö se minun pieni vauva, miten se on noin isoksi tullut, mitä se oikein miettii, onko se onnellinen, olenko ollut hyvä äiti (edes riittävän), kohta se menee kouluun, herraisä, pysäyttäkää aika!

Hän on kuusivuotias. Hän on staili. Hän osaa lukea, hän osaa kirjoittaa, hän osaa viheltää, hän rakastaa viimeisintä muotia, Robinia, Onnelia ja Annelia, Diandraa ja Jussi Vatasta. Vastahan oli pääsiäinen, kuusi vuotta sitten. Oli kiirastorstai, kun kävimme Ikeassa, ja raahasin kainaloissani painavia, puisia sälekaihtimia murahdellen Miehelle, että minunko nämä pitää raahata. Masua oli nipistellyt jo pari päivää ja nipisteli pääsiäispyhinäkin. Mies totesi asiantuntevasti, että kaipa tuossa kohtaa raskautta pitääkin jo jossain tuntua. Joo, kohta tuntuu sullakin - nenässä, ajattelin. Ei pitäisi kuitenkaan nipistellä vielä rv 34+. Minä hieroin väillä masua ja pötköttelin. Ja söin suklaamunia. Helpotti aina välillä, eikä mitenkään kovasti edes koskenut.

Tiistaina pyhien jälkeen hyppäsin kuitenkin aamulla 65a:n kyytiin yhä masua nipistellen, ja olin ihan vakuuttunut, että minulla oli joku tulehdus. Tulehdus nimeltä synnytys.

Kaisaniemessä, juuri ennen Varsapuistikkoa, siirsin painoa toiselle kannikalle bussin täristäessä mukulakivellä. Taatusti joku tulehdus, diagnosoin entistä varmempana. Kättärille päästyäni kello oli vaille puoli yhdeksän aamulla ja pissikokeissa ei näkynyt mitään tulehdusta, käyrillä sen sijaan supisteli parin minuutin välein. Kappas, vaan ei vieläkään sytyttänyt. Lääkäriä odottamaan. Minut kutsuttiin sisään ja nousin nopeasti ylös, ei olisi kannattanut, housuuni lorahti. Lääkäri ei sanonut muuta kun, että katsotaan. Hän totesi vauvan syntyvän ihan pian. Ei muuta. Ihan pian, siis parin viikon päästä, ajattelin. Minut ohjattiin osastolle, josta soitin Miehelle - ei kiirettä tänne, siskolle - byhyy en ole levännyt tarpeeksi, nyt joudun lepäämään täällä, isälle, joka muuten oli keilahallilla - byhyy, en ole levännyt tarpeeksi, nyt joudun lepäämään täällä -puheluita.

Minulle tuotiin yllätyksenä ja pyytämättä panadol, ja kehotettiin menemään suihkuun. No eipä huvittanut. Näin jälkikäteen tuo panadol kivunlievytyksenä on varmaan jotain kätilöiden mustaa huumoria. Kävin pitkälleen sängylle, mutta tulin heti havainneeksi, ettei pystynyt. Menin sinne suihkuun. En tiedä, mikä ajatusnyrjähdys oli mennä polvilleen suihkun lattialle. En meinannut päästä sielä ylös. Kunnes pääsin, sattui. Silloin aloin tajuamaan mitä lääkärin ihan pian tarkoitti. Tämä lapsi ei saa vielä syntyä! Miten ne keuhkotkin, ajattelin ja mietin, eivätkö tiedä, että minulle pitää antaa kortisonia kypsyttämään niitä vauvan keuhkoja. Eivät antaneet.  Nappasin pyyhkeen, ja kurkistin käytävälle. Hoitajan hahmo välkkyi kaukana, jossain käytävän päässä. Kuiskailin oven raosta: Auttakaa. Samalla otin puhelimen ja se yhdisti luultavasti ihan itsekseen Miehelle. Hän vastasi, mutta ojensin luurin suoraan hoitajalle. Ei pystynyt puhumaan. Miestä kehotettiin tulemaan heti paikalle.

En suostunut hyppäämään paareille matkalla saliin. En kyennyt, enkä uskonut sitä todeksi. Kengät laitoin kyllä sinne paareille. Ajattelin, että edes jotain, kun kerta kyytiä tarjosivat. Minä kävelin sinne saliin. Yhä epäuskoisena tulevasta. Siinä sitten itkeskelin, hoin ettei voi olla tottaa ja Mieskin tuli jossain kohtaa paikalle. Laita vaan se takki sinne ikkunalaudalle, häntä ohjeistettiin. Pian tämän jälkeen meille sanottiinkin ne sanat, joita en koskaan unohda: Kätilöopiston kellojen ollessa 12.38, teille on syntynyt tyttö! Tyttö!

Siinä hän oli, pienen pieni tyttömme, joka nopean sylittelyn jälkeen vietiin lastenlääkärin toimesta tarkkailtavaksi ja ihasteltavaksi. Hänet puettiin vaaleanpunaiseen ja keltaiseen villaan. Staili, jo tuolloin.