Ihanankamalanpelottavankiva harrastus

Esikoisellamme ei ole harrastusta. Emme ole painostaneet tai pakottaneet häntä harrastamaan, sillä jo päiväkotipäiviin pakottamisessa on ollut haastetta riittämiin. Olemme kokeneet, että harrastukset voivat tulla kuvioihin, kun lapsi itse ilmaisee toiveensa niitä kohtaan.

En ole ottanut asiasta mielestäni suurempia paineita, vaikka samanikäisillä kavereilla, nuoremmillakin, saattaa olla useampikin harrastus. Olen aika ajoin kysellyt, haluisiko lapsi kokeilla sitä tai tätä, ja vastaus on ollut ei, jos äiti ei saa tulla mukaan. 

Ennen joulua lapsi sitten totesi, että voisi olla kiinnostut tanssitunneista. Varovaisesti tiedustelin, että onko hän ymmärtänyt, ettei äiti voi tulla sinne tunnille mukaan, ja tämä oli selvä. Innostusta hihkuen varasimme kaksi kokeilukertaa tanssiryhmä Haltiattariin, ja odotimme joulun yli tuntien alkamista.

Ensimmäisen tunnin aika koitti, ja se oli niin kamalaa, etten tajua, miksi en vaan napannut itkevää lasta tunnilta kesken kaiken pois, vaan annoin hänen kokea sen kaiken kamaluuden. Sain luvan tulla kesken tunnin saliin, jotta lasta ei pelottaisi niin paljon. Tämä ei varmasti ollut oikea ratkaisu. Omat kehotukset mennä mukaan, tehdä niin kuin opettaja sanoo, älä nyt itke, ja muut puhinat eivät taatusti auttaneet, ja jännitys sai tiukan otteen pienestä balleriinasta. Silti hän ei halunnut keskeyttää tuntia, vaan sitkeästi kolme varttia katseli peilistä itkevää itseään.

Kotimatkalla en saanut hillittyä itseäni, vaan totesin hyvinkin moittivaan sävyyn, ettei tanssitunnille itkemään mennä ja tivasin, mikä oli niin kamalaa. Toisetkaan lapset eivät itkeneet. Tunnustan, olen hirveä äiti, enkä todellakaan kaipaa, mitään etkä ole -tsemppejä. Olen kamala äiti. Piste. Lapsi sai kyyneltensä seasta sanottua, että ei halunnut toisten katselevan hänen grand jetéetänsä. Minä senkun jatkoin moittimista, vaikka yritin myös selittää, että jokainen tekee omaa juttuaan, vaikka toiset katsovatkin. Ei auttanut. Eniten minua harmitti pieleen mennessä tunnissa oma käytökseni, etten voinut vaan antaa olla. Etten voinut vaan pitää suutani kiinni, ja halata pientä rohkeaa tyttöäni, joka itkusta ja pelosta huolimatta kesti koko tunnin, vaikka ei tanssiaskelia uskaltanutkaan ottaa. 

Totesin, etten ole ottanut paineita siitä, että lapsi ei harrasta, mutta olen ottanut paineita siitä, että lapsi on herkkä ja sosiaalisissa tilanteissa se aiheuttaa usein haasteita. En usko karaistamiseen, enkä siihen, että kyllä se tottuu, kunhan vaan pari kertaa pakottaa. Päiväkodissa on kausia, jolloin lapsi selvästikin viihtyy, on luottavainen ja jää hoitoon hyvillä mielin. Yhtä lailla on kausia, että päivät menevät itkuksi. Ei se sillä pakottamisella ole mihinkään muuttunut. Vaikkakaan en pysty toimimaan aina siten, etten ilmaisisi omaa harmitustani lapsellekin, niin kunnioitan kuitenkin lapseni herkkyyttä. Se on oikeasti hieno piirre. Herkkyys näkyy monessa asiassa myös hyvin positiivisessa merkityksessä.

Olen viime aikoina opiskellut kehityspsykologiaa - peloista ja moraalin kehittymisestä, sillä pieni tyttömme kokee monet asiat hyvin vahvasti, ja hän tuntuu välillä kantavan koko maailman huolet harteillaan. Hän huolehtii suuttuukohan joku, kun hän on viime kesänä katkaissut oksan mummolan pihapuusta. Tai tulikohan ukille paha mieli, jos hän vahingossa särki joulukoristeen, kun koristelimme joulukuusta, vaikka hän ei ole ihan varma, särkikö juuri hän sen. Näitä huolia tuli useamman viikon ajan useita päivässä, ja lapsi sai vaivoin pidettyä itkun kurissa, kun hän kertoi, mikä milloinkin mieltä painaa. Äidin ja isän vakuuttelut siitä, ettei kukaan suutu eivät varsinaisesti auttaneet, sillä lapsi usein ymmärtää asioiden merkityksen vasta pitkän ajan kuluttua, vaikka niitä kuinka yrittäisi sillä hetkellä selittää. Nyt huolten ja pelkojen määrä on vähentynyt, vaikka lapsi yhä onkin huolissaan, jos hän on omasta mielestään esimerkiksi sanonut toiselle jotain, eikä voi tietää, tuleeko toiselle paha mieli.

Olen oppinut kuuntelemaan, ja toteamaan, että ei tarvitse pelätä. Ei ole vakava asia. Se tuntuu vähän auttavan. Pelkoja ei tule vähätellä, vaan ne tulee jaksaa käydä läpi. Usein vain kuunteleminen auttaa. Vaikka mieli tekisikin sanoa jotain tosi älykästä, kuten ihan älytöntä ja nyt lopetat tuollaiset ajatukset, niin voin kertoa - ihan siitä kokemuksesta*) - että ei auta, korkeintaan tekee lapsen tuntemukset vielä kamalimmiksi. *) minulle ei tule vuoden äiti-pokaalia.

Siitä tanssiharrastuksesta vielä, että viikko mietittiin, mennäänkö toiselle kokeilukerralle, en ollut pakottamassa häntä, ja olinkin varma, että tanssikoulu oli siinä. Lapsi totesi loppuviikkoa kohti, että jos vain äitikin voisi osallistua, niin hän menisi kyllä. Lupasin kysyä, koska itselläni oli morkkis omasta huonosta käytöksestäni, ja halusin ennen kaikkea hyvän kokemuksen lapselle. Sain luvan, ja äiti kun oli tehnyt parit joutsenhissit, saatoin vähitellen hipsittyä salin nurkkaan seuraamaan, miten hienosti ihana tyttöni teki ihan kaikki liikkeet, ja jopa hymyili tanssinsa lomassa. Olisin voinut itkeä vollottaa ihan täysillä jo siellä salissa, mutta jouduin hillitsemään itseni.

Kotimatkalla kehuttuani lapsen kupruille, kysyin, haluaako lapsi jatkaa harrastusta, ja vastaus oli leveän hymyn lomasta: Ei.   

Ei jatketa sitten. En tiedä olisiko oikea tapa ollut lähteä maanittelemaan, että kylläpäs jatketaan, mutta minä en tätä asiaa päätä. Huomenna olisi tarjolla kokeilukerta temppukoulussa, mutta sitäkin vielä mietitään, saako äitikin heittää voltin, ja itse olisin - ihan jo merkittävän loukkaantumisriskin tähden sitä mieltä, että äiti ei tähän juttuun osallistu - joten jää nähtäväksi tuleeko temppukoulusta "se" harrastus.