lauantai 25. tammikuuta 2014

Ihanankamalanpelottavankiva harrastus


Esikoisellamme ei ole harrastusta. Emme ole painostaneet tai pakottaneet häntä harrastamaan, sillä jo päiväkotipäiviin pakottamisessa on ollut haastetta riittämiin. Olemme kokeneet, että harrastukset voivat tulla kuvioihin, kun lapsi itse ilmaisee toiveensa niitä kohtaan.

En ole ottanut asiasta mielestäni suurempia paineita, vaikka samanikäisillä kavereilla, nuoremmillakin, saattaa olla useampikin harrastus. Olen aika ajoin kysellyt, haluisiko lapsi kokeilla sitä tai tätä, ja vastaus on ollut ei, jos äiti ei saa tulla mukaan. 

Ennen joulua lapsi sitten totesi, että voisi olla kiinnostut tanssitunneista. Varovaisesti tiedustelin, että onko hän ymmärtänyt, ettei äiti voi tulla sinne tunnille mukaan, ja tämä oli selvä. Innostusta hihkuen varasimme kaksi kokeilukertaa tanssiryhmä Haltiattariin, ja odotimme joulun yli tuntien alkamista.

Ensimmäisen tunnin aika koitti, ja se oli niin kamalaa, etten tajua, miksi en vaan napannut itkevää lasta tunnilta kesken kaiken pois, vaan annoin hänen kokea sen kaiken kamaluuden. Sain luvan tulla kesken tunnin saliin, jotta lasta ei pelottaisi niin paljon. Tämä ei varmasti ollut oikea ratkaisu. Omat kehotukset mennä mukaan, tehdä niin kuin opettaja sanoo, älä nyt itke, ja muut puhinat eivät taatusti auttaneet, ja jännitys sai tiukan otteen pienestä balleriinasta. Silti hän ei halunnut keskeyttää tuntia, vaan sitkeästi kolme varttia katseli peilistä itkevää itseään.

Kotimatkalla en saanut hillittyä itseäni, vaan totesin hyvinkin moittivaan sävyyn, ettei tanssitunnille itkemään mennä ja tivasin, mikä oli niin kamalaa. Toisetkaan lapset eivät itkeneet. Tunnustan, olen hirveä äiti, enkä todellakaan kaipaa, mitään etkä ole -tsemppejä. Olen kamala äiti. Piste. Lapsi sai kyyneltensä seasta sanottua, että ei halunnut toisten katselevan hänen grand jetéetänsä. Minä senkun jatkoin moittimista, vaikka yritin myös selittää, että jokainen tekee omaa juttuaan, vaikka toiset katsovatkin. Ei auttanut. Eniten minua harmitti pieleen mennessä tunnissa oma käytökseni, etten voinut vaan antaa olla. Etten voinut vaan pitää suutani kiinni, ja halata pientä rohkeaa tyttöäni, joka itkusta ja pelosta huolimatta kesti koko tunnin, vaikka ei tanssiaskelia uskaltanutkaan ottaa. 

Totesin, etten ole ottanut paineita siitä, että lapsi ei harrasta, mutta olen ottanut paineita siitä, että lapsi on herkkä ja sosiaalisissa tilanteissa se aiheuttaa usein haasteita. En usko karaistamiseen, enkä siihen, että kyllä se tottuu, kunhan vaan pari kertaa pakottaa. Päiväkodissa on kausia, jolloin lapsi selvästikin viihtyy, on luottavainen ja jää hoitoon hyvillä mielin. Yhtä lailla on kausia, että päivät menevät itkuksi. Ei se sillä pakottamisella ole mihinkään muuttunut. Vaikkakaan en pysty toimimaan aina siten, etten ilmaisisi omaa harmitustani lapsellekin, niin kunnioitan kuitenkin lapseni herkkyyttä. Se on oikeasti hieno piirre. Herkkyys näkyy monessa asiassa myös hyvin positiivisessa merkityksessä.

Olen viime aikoina opiskellut kehityspsykologiaa - peloista ja moraalin kehittymisestä, sillä pieni tyttömme kokee monet asiat hyvin vahvasti, ja hän tuntuu välillä kantavan koko maailman huolet harteillaan. Hän huolehtii suuttuukohan joku, kun hän on viime kesänä katkaissut oksan mummolan pihapuusta. Tai tulikohan ukille paha mieli, jos hän vahingossa särki joulukoristeen, kun koristelimme joulukuusta, vaikka hän ei ole ihan varma, särkikö juuri hän sen. Näitä huolia tuli useamman viikon ajan useita päivässä, ja lapsi sai vaivoin pidettyä itkun kurissa, kun hän kertoi, mikä milloinkin mieltä painaa. Äidin ja isän vakuuttelut siitä, ettei kukaan suutu eivät varsinaisesti auttaneet, sillä lapsi usein ymmärtää asioiden merkityksen vasta pitkän ajan kuluttua, vaikka niitä kuinka yrittäisi sillä hetkellä selittää. Nyt huolten ja pelkojen määrä on vähentynyt, vaikka lapsi yhä onkin huolissaan, jos hän on omasta mielestään esimerkiksi sanonut toiselle jotain, eikä voi tietää, tuleeko toiselle paha mieli.

Olen oppinut kuuntelemaan, ja toteamaan, että ei tarvitse pelätä. Ei ole vakava asia. Se tuntuu vähän auttavan. Pelkoja ei tule vähätellä, vaan ne tulee jaksaa käydä läpi. Usein vain kuunteleminen auttaa. Vaikka mieli tekisikin sanoa jotain tosi älykästä, kuten ihan älytöntä ja nyt lopetat tuollaiset ajatukset, niin voin kertoa - ihan siitä kokemuksesta*) - että ei auta, korkeintaan tekee lapsen tuntemukset vielä kamalimmiksi. *) minulle ei tule vuoden äiti-pokaalia.

Siitä tanssiharrastuksesta vielä, että viikko mietittiin, mennäänkö toiselle kokeilukerralle, en ollut pakottamassa häntä, ja olinkin varma, että tanssikoulu oli siinä. Lapsi totesi loppuviikkoa kohti, että jos vain äitikin voisi osallistua, niin hän menisi kyllä. Lupasin kysyä, koska itselläni oli morkkis omasta huonosta käytöksestäni, ja halusin ennen kaikkea hyvän kokemuksen lapselle. Sain luvan, ja äiti kun oli tehnyt parit joutsenhissit, saatoin vähitellen hipsittyä salin nurkkaan seuraamaan, miten hienosti ihana tyttöni teki ihan kaikki liikkeet, ja jopa hymyili tanssinsa lomassa. Olisin voinut itkeä vollottaa ihan täysillä jo siellä salissa, mutta jouduin hillitsemään itseni.

Kotimatkalla kehuttuani lapsen kupruille, kysyin, haluaako lapsi jatkaa harrastusta, ja vastaus oli leveän hymyn lomasta: Ei.   

Ei jatketa sitten. En tiedä olisiko oikea tapa ollut lähteä maanittelemaan, että kylläpäs jatketaan, mutta minä en tätä asiaa päätä. Huomenna olisi tarjolla kokeilukerta temppukoulussa, mutta sitäkin vielä mietitään, saako äitikin heittää voltin, ja itse olisin - ihan jo merkittävän loukkaantumisriskin tähden sitä mieltä, että äiti ei tähän juttuun osallistu - joten jää nähtäväksi tuleeko temppukoulusta "se" harrastus.
   


 

19 kommenttia:

Kati (Ei ihan vielä) kirjoitti...

Aaah, ihana! Itsehän olen sitä mieltä, että tilanteen vaatiessa kokopäivähoitoa, lapsi ei todellakaan tarvitse mitään harrastusta -jollei itse niin ehdottomasti halua.

Hienosti teillä kuitenkin tilanne selvitettiin ja lapselle oli varmasti tärkeää kokea se toinen kerta ja päästä yli pelosta ja selvitä tilanteesta. Ehkä aika ei ollut vielä kypsä tällaiselle harrastukselle. Tosi upeaa, että lapsi osasi sanoa EI ja vielä upeampaa on, että sinä usekoit häntä. Niin monesti olen törmännyt tilanteisiin, jossa lasta painostetaan jatkamaan jotain harrastusta. Pakottamallahan mikään tekeminen ei ole kivaa ja eikös harrastusten nyt (ainakin lapsilla) kuulu olla vielä kivoja ja viihdyttäviä :)

Tytti kirjoitti...

Meillä on samanlainen murehtija-herkkis kotona. Uusi telinevoimisteluharrastus meni itkuksi kun mie olin paikalla. Tyttö itse totesi, että "parempi on kun et äiti oo täällä". Ja seuraavalla kerralla ei itkettänytkään vaan oli jopa mukavaa.

Meidän lapset eivät ole myöskään harrastaneet mitään päiväkodin lisäksi, mutta nyt tokaluokkalaisella on kaksi kertaa viikossa harrastus. Tuntuu vain, että on jo liian myöhäistä aloittaa mitään lajia kun ryhmissä kaikki muut ovat soittaneet/laulaneet/voimistelleet jo taaperosta saakka. Huoh.

Mutta pakottamaan en rupea. Ei kaikkien tarvii harrastaa. Toiset on kotinynnyjä, niinku mie. Ja ihan hyviä ihmisiä :)

Riikka kirjoitti...

Kati, kiitos. Varmasti asia on juuri näin, ettei vielä ole aika tai sopiva laji tai mitä tahansa muuta, mutta itkuksi harrastuksen ei tarvitse mennä.

Tytti, kiitos. Minä luulen myös, että äitin läsnäolo ei aina ole hyvästä. Hienoa, että teillä lapsi osasi sanoa juuri sen, ettei halua äitiä. Ymmärrän tietenkin, että ekat kerrat voivat olla vaikeampia, koska jännittää, mutta kyllä sen vaan näkee, mikä on jännitystä ja mikä ihan kauhua.

Kannustamisen ja pakottamisen välinen raja on kyseenalainen. Itse haluaisin kannustaa lasta kokeilemaan, mutta en pakottaa, edes kokeilemaan.

Jennijee kirjoitti...

Vähän samat mietteet täällä. 4 vee aloitti syksyllä baletin, 30 min kerran viikossa. Syksy meni tosi hyvin, jouluesityskin. Nyt lähtö on joka kerta hankalaa. Tunnilta tulee tosi iloinen tyttö pois, joten tuntuu ettei se pelkkää kidutusta ole. Tyhmää on, että kuukausimaksut pitää maksaa kesään saakka vaikka lopettaskin. :/

Omasta lapsuudesta mua on jäänyt harmittamaan, ettei mua tsempattu jatkamaan minkään harrastuksen kanssa. Ehkä neljävuotiasta ei kuitenkaan ole syytä pakottaa viikko toisensa jälkeen tanssimaan...

Mukavaa viikonloppua höpönassut! :)

Ä.Hupulainen kirjoitti...

Voi muru! Kuulostaa ihan esikoiseltani!!! Ei todellakaan ole harrastuksia. Tänään oli lasten tanssijutussa, sellainen kerran kuussa. Välttämättä halusi, paikan päällä möllötti ja oli kipsissä ja kuitenkin "oli kivaa, haluan uudestaan". Ja miltäkö musta tuntui? Nololta: eikö se nyt vaan voisi reipastua?! Vaikka tasan ymmärrän, että tarvii tilaa ja aikaa.
On yksilöharrastaja selvästi -ja herkkä.
Kerran hiljattain halusi pelata toisten lasten kanssa sählyä ja voi vitsit miten poikaa ketutti, että kaikki ryntäs saman pallon perään! :D joku roti!
No, hän on filosofi, joka jaksaa pohtia ja haluaa tehdä rauhassa. Kuopus onkin sitten "reipas" siinä määrin, että uuvuttaa. Eipä ne vikoja ole, vaan ominaisuuksia. Hyvä postaus Riikka. Ja ihana lapsi sinulla. Ainakin hänen itsetuntemuksensa kasvaa kun pääsee kokeilemaan miltä eri jutut tuntuu. :)

Ä.Hupulainen kirjoitti...

Ps. Just tuo kannustamisen ja pakottamisen raja on vaikea: pitäisi opettaa sitkeyttä, mutta ei painostaa. Äh!

*Laura* kirjoitti...

Hei, tyttösi on ihan kuin minä lapsena! Ei todellakaan ollut mitään harrastuksia ennen kuin 8-vuotiaana, silloin innostuin pianonsoitosta. Se oli sellaista minulle ujolle sopivaa yksinäistä puurtamista. Ja ihan hyvin kerkesin oppimaan vaikka aloitin "vasta" siinä iässä. :)

Omissa lapsissani on samoja piirteitä, enkä ole heidän kanssaan yrittämässä mitään harrastuksia lähiaikoina. Yritetään ensin, josko uskaltaisivat joskus jäädä tunniksi Ikean leikkipaikkaan... ;)

Mutta ihana että teillä tuo toinen kerta oli noinkin onnistunut! Melkeinpä ei siis ehkä haittaa ettei tyttö halua enää mennä sinne. :)

Niin, ja se päiväkoti. Sen kanssa tuntuu tosiaan olevan vähän aaltoliikettä. Nyt alkuvuosi ollut meillä taas hankalampaa isommalla pojalla jäädä sinne. Tuntuu että on liian hälyinen ja suuri ryhmä hänelle, menee jotenkin lukkoon siinä kaikessa viriketulvassa. :/

Riikka kirjoitti...

Jennijee, kiitos. Niin, sen kun tietäisi, mikä on oikea tapa toimia, täytyy vain luottaa siihen, että ratkaisut on mahdollisimman oikeita.

Itse yritän ajatella, että menisinkö itse johonkin, joka ei yhtään tuntuisi kivalta (paitsi töihin - heh). En varmastikaan, joten miksi pakottaisin ketään muutakaan. Ei tämä ihan näin suoraviivaista ole, mutta sopii miettiä. Melkoista trapetsilla horjumistahan tämä on.

Teillä varmasti neiti tykkää tunnista, kun sieltä iloisena tulee pois. Jos olisi itkuinen, niin olisi varmasti helpompi tehdä päätös jatkosta.

Mukavaa viikonloppua myös sinne!

Ä. Hupulainen, kiitos. Voi teidänkin pieniä. Niin se on, että eroja löytyy sisaruksissa paljonkin. Temperamentti saadaan syntymässä ja se säätelee niin paljon. Kuten sanoit, kyse on ominaisuuksista, ei vioista. Kaikki ovat yhtä ihania. <3

Laura, kiitos. Onpa ihanaa, että siellä on samanlainen tyttö kuin meidän tyttö. Ei ole siis hätäpäivää. :) Turha kiirehtiä.

Yhtä lailla, jos toiset lapset innostuvat ja tykkäävät käydä, niin se on yhtä hyvä, mutta itselläni ei ole kunnianhimoisia toiveita treenata lapsista maailmanmestareita, jos se vaatii pakottamista ja lajiin vihkiytymistä lähes syntymästä.

Kuulostaa tutulta tuo päiväkotiarki. Isosti tsemppiä. Toivottavasti helpottaa jossain kohtaa. Itse olen kiitollinen ja onnellinen niistä aamuista, kun voin lähteä päiväkodista ilman, että joku itkee perääni. Näitä aamuja ei ole monta ollut. Jos ei toinen, niin sitten toinen. Pysyypähän balanssi. :)

Maiju kirjoitti...

Meilläkään ei olla harrastettu päiväkodin lisäksi juuri muuta. 5-vuotias on tosi arka ja liikunnallisesti vähän kömpelökin. Toissa syksyn kävi aikuinen-lapsi-luistelukoulussa kerran viikossa ja se onnistui juuri siksi, kun isä oli jäällä mukana. Tänään käytiin luistelemassa ja poika käveli pienin askelin jäällä, joten aika hidasta on luistelun oppimisen kanssa. Nyt vuoden vaihteessa kysyin, että kiinnostaisiko joku harrastus, niin sähly oli sitten sellainen. Onneksi löysin saman seuran aikuinen-lapsi-sählykerhon, joka on ollut nyt suuri menestys. Muutkin on kuulemma sen verran aloittelijoita, että meidän poika pysyy mukana ja osaakin jotain.
Joskus tuntuu, ettei tuo sama poika osaa ollenkaan ajatella muiden tunteita, kuulostaa jotenkin hienolta, että sun tytöllä on sellainen taito. Ei kyllä tarvis koko maailman huolia kuitenkaan kantaa...
Asiasta toiseen: ootko kuullut että MR:n eka droppi siirtyis ens viikolta ja tulisi myyntiin vasta 7.2.?

Sanna/Kotisaari kirjoitti...

Ihana postaus ja suloinen, herkkä tyttö teillä<3

Meilläkään ei 4-vuotias vielä harrasta mitään, päiväkoti ja perheen kanssa touhuilu tuntuu riittävän. Odotellaan, kunnes kiinnostusta johonkin harrastukseen löytyy. Musta asian kanssa ei ole kiirettä ja olen lukenutkin, että jos harrastuksen aloittaa vasta kouluiässä, se todennäköisemmin jatkuu yli murrosiän.

Riikka kirjoitti...

Maiju: Kiitos. Hienoa, että teille löytyi sähly, ja juuri sellaisena, joka sopii lapselle. Onneksi siellä on tarjolla jokunen tällainenkin harrastus, jossa lapsi voi enemmän kuin 3kk vanhana harrastaa yhdessä vanhemman kanssa. Minä tätä kyllä ihmettelen, että miksi niin monet harrastukset pitää olla niin, ettei se vanhempi saisi osallistua? Tätä on perusteltu sillä, ettei se lapsi uskalla vanhemman edessä tehdä mitään, mutta entä jos tilanne on jo lähtökohtaisesti päinvastainen?

Niin ja en ole kuullut mitään MR:n "ropeista". En ole nyt ehtinyt vihkiytyä koko asiaan. Kiitos muistutuksesta, kenties huomenna yritän tsekata, onko mitään vaiko eikö ole. :)

Sanna: Kiitos. Kun alkaa miettimään, niin harvalla lapsella on alle kouluikäisenä kovinkaan aktiivista harrasteportfoliota näytettävänään. Tämä tieto siitä, että se laji saattaa jopa pysyäkin mukana, kun sen vähän vanhempana aloittaa, on vaan myönteinen juttu.


Otetaan vaan iisisti äidit. Neljä-viisivuotiailla tapahtuu muutenkin niin isoja asioita kehittymisessä, että kaikki turha vääntö harrastamisesta on syytä jättää pois, jos ei ole mieluista puuhaa.

Anonyymi kirjoitti...

Mä oon miettinyt sitä että miksi harrastukseksi ajatellaan vain liikunnallinen harrastus. Onhan postimerkkien keräilykin harrastus. Etsitään vaan jokaisella lapsella sopiva harrastus. Ja sitten kun on sen oikea. Tää on taas näitä vanhemmuuden kivoja kokeillaan ja kokeillaan pelejä.

Tsemppiä. Oot paras äiti omalla lapsellesi, piste.

Anonyymi kirjoitti...

Voi että. On lapsella isot murheet, ihan oikeasti.
Voihan lapselle tarjota kotona jotain tekemisen/harrastamisen mahdollisuuksia, jos ne haluaa. Käydä uimassa vaikka.
Itse olen maalta ja Lapista kotoisin, joten harrastusmahdollisuudet oli koko lapsuuden ajan suurin piirtein lätkä, hiihto, yleisurheilu, naisvoimistelu ja seurakunnan kuoro. Joskus ohjattu pianonsoitto, ja jossakin oli kuulemma hevosiakin. Pojat kalasti ja metsästi. Olin huono liikkumaan ja perinnöllisesti epämusikaalinen ja lauluäänetön, joten ei noista mikään kiinnostanut. Isosisko kokeili ala-asteella ratsastusta ja yläasteella jazztanssia, sitä järjestettiin yksi lukukausi. Ei napannut. (Puhun ikäkausista 1-19v.)

Tapa periytyi, ei siksi, että ei olisi vaihtoehtoja tarjottu. Pakotettu ei. Ei siskon lapsillekaan tunnu kodin ulkopuolinen harrastaminen maittavan - silti ovat kavereiden kanssa aina menossa ja tekemässä jotain.

Kun siskon tyttö oli pieni ja hänen äitinsä sai jonkun ei-hyvä-äiti kohtauksen ja tajusi sen. Hän meni tyttärensä luo ja pyysi anteeksi. Se oli liikuttavaa katseltavaa.

OP

Riikka kirjoitti...

Kiitos kommentistasi, ja hyvä pointti, että usein harrastuksena nähdään se liikunnallisuus. Itse näen toki yhtä lailla taidekoulun, postimerkkeilyn tai ihan minkä vaan harrastukseksi. Itselläni tässä tarkastelun alla on kovasti se ilman vanhempaa -toimimisen yleisyys jo nuorella iällä.

OP, kiitos. Oikeassa olet. Monenlaista on tarjolla, eikä siinä mitään, jos ei joku nappaa. Kyllä ne mielenkiinnon kohteet sieltä heräävät vähitellen.

Niin ja vielä, täälläkin kun noita ei-hyvä-äiti -kohtauksia nähdään säännöllisellä frekvenssillä, niin minäkin pyydän lapselta anteeksi. Se on mielestäni vähintä mitä voi tehdä.

Ilo-oloa!

Nikka kirjoitti...

Mahtava postaus, kiitos tästä!

Meidän 4-vuotias esikoinen (poika) on myös pohdiskelevainen ja tarkka siitä, että lähellä on "joku tuttu joka pitää huolta". Viime keväänä kävimme jumpassa, jossa vanhempi sai olla mukana. Meillä oli superhauskaa. Harmittaa, että 4-vuotiaille ei ole enää tarjolla sellaisia harrastusryhmiä, joissa voi käydä yhdessä vanhemman kanssa. Kun päivät ollaan erossa, olisi kiva viettää illat mieluummin yhdessä. Plus ei poika tosiaan jäisi minnekään harrastusryhmään yksin.

Kun poika ei suostunut jäämään seurakunnan kerhoon ilman äitiä kolmevuotiaana (enkä todellakaan sitten pakottanut), niin eräs tuttu äiti sanoi, että onpas harmillista, että kun olisi kuitenkin aika jo reipastua ja oppia olemaan erossakin. Jotenkin oikein kiukutti, että miksi ihmeessä lapsi ei saa olla herkkä?

Ymmärrän myös noi huono-äiti-fiilarit. Kyllä itselläkin on välillä putkahdellut suusta niitä, mene nyt vaan mukaan ja eivtä muutkaan täällä itke -juttuja.

Meidän pojalla ryhmässä harrastamista tai ylipäänsä harrastamista hankaloittaa se, että hänellä on selkeästi sellainen luonne, että ei halua tehdä mitään, mitä ei täydellisesti heti osaa. Hän vain on sellainen, vaikka meillä ei todellakaan vaadita mitään täydellisyyttä missään tai jotenkin väheksytä, jos ei heti onnistu. Hän vain on sellainen (kuulemma veljeni oli pienenä samanlainen) ja täytyy vain yrittää joka välissä kertoa, että kaikkien täytyy opetella, ei kukaan osaa heti kaikkea. Hän ei luovuta vaan mieluummin harjoittelee salaa itse (ei missään nimessä saa opettaa, blaah) ja sitten esittelee taitonsa, kun osaa. Huoh, haasteellista välillä, myönnetään.

Olin esimerkiksi aina ajatellut, että kun poika on kolmevuotias, hän pääsee ekan kerran rinteeseen laskettelusuksien kanssa. Kun tuo talvi tuli, tiesin heti, että eheiiii. Sitten joskus, kun hän itse sanoo, että nyt olen valmis.

Tyttö on sitten ihan erilainen. Hän varmaan tulee laskettelemaankin nyt jo 2-vuotiaana. Ja siinäkin on hankaluutensa, että miten käsittelee tilannetta molemmin puolin reilusti, kun on kaksi erilaista lasta: ei esim. tietenkään saa sanoa pojalle, että katso nyt kun tuo kaksivuotiaskin menee ja tekee.

Lispe kirjoitti...

Lapset, siis jo aikuiset, toinen harrasti tanssi kolmevuotiaasta, ja jatkoi aikuiseski asti (siis piti paljon tanssista) , toinen ei halunnut harrastaa mitään (kokeiltiin monia) ja niin vaan on löytänyt omat harrastuksensany aikuisena, ja ihan kunnon ihminen on tullut!

Riikka kirjoitti...

Nikka, kiitos. Just näin ja sitä lasta pitää malttaa kunnioittaa, vaikka äiti miten toivoisi lapsestaan sitä tai tätä. Ja se, että sisarukset ovat hyvinkin erilaisia. Meilläkin nuorempi varmasti menisi jo tanssikouluun, mutta vielä en edes harkitse tällaista.

Eikö olekin ikävää nuo paheksuvat kommentit, kun lapsi ei mene takki auki ihan joka paikkaan. Huokaus. Onneksi - ainakin useimmiten äiti tietää. :)

Lispe: Kiitos ja aamen tälle. :)

Anonyymi kirjoitti...

Tästä tarinasta tuli mieleen oma balettiharrastukseni pienenä tyttönä. hommattiin etukäteen ihanat vaaleanpunaiset tossut ja se röyhelöpuku. Sitten kun piti alkaa tositoimiin eli harrastus piti aloittaa niin siellä baletissa oli ihan kamalaa! Kävin sen kaksi kertaa ja sen jälkeen tanssin hepenet päällä kotona ja oli paljon mukavampaa :)Myöhemmin löysin yleisurheilusta itselleni sopivan pitkäaikaisen harrastuksen.

Oma lapseni täyttää kohta neljä, mutta koska päiväkoti vie mielestäni niin paljon aikaa ja energiaa en ole tosissani edes harkinnut harrastuksen aloittamista. Ainoa josta innostuisin nyt olisi joku sellainen missä voisi olla vanhemmat/vanhempi mukana ja siis tehtäisiin jotain yhdessä.

Riikka kirjoitti...

Kiitos tästäkin kokemuksesta. Itsekin olen kokenut tuon saman, että päiväkodissa on tekemistä jo tarpeeksi, mutta ilmeisesti päiväkoti ei sosiaalista lasta riittävästi, joten tätäkin puolta mielessä pitäen on harrastusta pohdittu. En tohdi vielä hehkuttaa, mutta viime viikonloppu oli jo suoranainen menestys, vaikka ekaa kertaa temppukoulua kokeiltiin. P.S. En joutunut heittämään volttia. ;)