Viis viis erot

Kukvel!

Nyt tulee avautumista - tai sitten ei. En ole vielä päättänyt. Tämä kirjoitus syntyy siksi, koska olen kohdannut työelämässä minua vahvasti ravisuttaneen asian, jota olen aiemmin vain sivulauseessa päivitellyt. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, mitä joillekin tapahtuu heidän astuessaan palkanmaksajan ovista sisään. Lauseet "olen täällä vain töissä" tai "ei kuulu mun tehtäväkenttään" tosiaan tarkoittavat oikeasti juuri sitä, ja sitten on se porukka, joka toimii hiljaa, ja se on vielä vaarallisempaa. 

Olen saanut tuta tässä männä viikoilla, että työpaikallani vallitsee se paljon quotattu viidakon laki, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan, mutta tässä sillä viitataan siihen, että trust no one, tiedä mitä teet, älä näytä epävarmuuttasi, koska et  tiedä, mitä teet, sillä joku todellakin odottaa kompastumistasi. Ihan kuin jossain kauhuleffassa. Ei tykkää. Ei tykkää. Ei tykkää.

Omiin tehtäviini kuuluu vastuuta, ja tässä lähinnä kyse on siitä, että tajusin hiukan myöhään, että ei perskele, eipä ole kukaan ollut koputtamassa olkapäälle, että hoida tämä homma, vaan sehän olen minä, jonka on pitänyt koputella niitä muita olkapäitä. Varjele! No joo, olin kyllä niitä toisia olkapäitä jo aikaa sitten koputellut, mutta en ole ylhäältä-alas käskyttäjätyyppiä, enkä tykkää kyttäämisestä (ainakaan sitä, että joku kyttää minun tekemisiäni), joten sanotaanko näin, että viime viikon kiire on tullut täysin yllättäen ja pyytämättä.

Enemmänkin oikeasti uskon jaettuun asiantuntijuuteen, joka tarkoittaa kohdallani yleensä, että opin viisaammilta, ja tässä kohtaa koin, että tämä tässä viitattu projekti hoidetaan yhteistyössä. Sallitte, että naurahdan kuivasti. Ei, en pysty edes siihen, tämä on vakava asia, ei voi edes hymyillä. Olen opppinut tärkeän viestin: Työpaikallani ei jaeta asiantuntijuutta, eikä siinä vielä kaikki: Siellä on muutama piraija (tämä on se kaunis kuvaus), jotka odottavat, että uppoan tämän laivan mukana! 

Olen huomannut, että stressin- ja paineensietokyvyissäni on parantamisen varaa, voisi todeta, ettei niitä juurikaan ole. Tämä on itsessään erittäin huono asia. Olen ehkä eniten järkyttynyt siitä, että mikä tätä maailmaa vaivaa. Jos ei tiedä mitä tekee, kysyy, eikö? Jos on uusi ihminen, joka ei voi mitenkään tietää kaikkia koukkuja, ja sitä perhanan historiaa, joka tuntuu leimaavan työtäni joka asiassa. Tällä asialla on täällä niin pitkä historia... Täällä on vaan totuttu tekemään se noin... No voi perkele.

Minä en aio upota. Se ei kylläkään ole vielä kirkossa kuulutettu, mutta jo se, että kirjoitan tätä tekstiä nyt, on hyvä merkki. Viikko sitten en kyennyt, enkä vielä eilenkään. Olen nimittäin tehnyt töitä yötä päivää silloin kun en vaan ole ollut muuten vaan ihan shokissa. Kamala yhtälö. Aiempi sivulauseessa päivittelyni siitä, miten joku odottaa toisen epäonnistumista, miten joku ei auta, kun ei vaan halua auttaa, on tullut päälauseeksi viime aikoina. Se on surullista. Mitä näille ihmisille on tapahtunut, kun ne kohtelevat toisia niin ilkeästi? Sanotaan, että jokaisessa työpaikassa on joku, joka on vaikea tyyppi, ja se vaan tunnutaan hyväksyvän. Olenko minä "se vaikea tyyppi?" Mahdollista, mutta erittäin epätodennäköistä. Hih. Riittääkö kampittamiseen käyntikortin hassu nimike, jonka käännökselle jaksetaan ainakin kotona hymähdellä. Toinen sana on Officer. Enkä ole töissä poliisilaitoksella.

On epäkiitollista tehdä jotain koko ajan veitsenterällä, kun ei voi olla ihan varma. Ensi kierroksella tietäisi jo miten kaikki hoidetaan, mutta hups, sitä ensi kierrostahan ei tule, koska työsuhde on määräaikainen, ja pian ollaan taas uusissa haasteissa. Mie romahan. 

Mites teillä töissä --ja kotona?