lauantai 8. helmikuuta 2014

Viis viis erot



Kukvel!

Nyt tulee avautumista - tai sitten ei. En ole vielä päättänyt. Tämä kirjoitus syntyy siksi, koska olen kohdannut työelämässä minua vahvasti ravisuttaneen asian, jota olen aiemmin vain sivulauseessa päivitellyt. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, mitä joillekin tapahtuu heidän astuessaan palkanmaksajan ovista sisään. Lauseet "olen täällä vain töissä" tai "ei kuulu mun tehtäväkenttään" tosiaan tarkoittavat oikeasti juuri sitä, ja sitten on se porukka, joka toimii hiljaa, ja se on vielä vaarallisempaa. 

Olen saanut tuta tässä männä viikoilla, että työpaikallani vallitsee se paljon quotattu viidakon laki, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan, mutta tässä sillä viitataan siihen, että trust no one, tiedä mitä teet, älä näytä epävarmuuttasi, koska et  tiedä, mitä teet, sillä joku todellakin odottaa kompastumistasi. Ihan kuin jossain kauhuleffassa. Ei tykkää. Ei tykkää. Ei tykkää.

Omiin tehtäviini kuuluu vastuuta, ja tässä lähinnä kyse on siitä, että tajusin hiukan myöhään, että ei perskele, eipä ole kukaan ollut koputtamassa olkapäälle, että hoida tämä homma, vaan sehän olen minä, jonka on pitänyt koputella niitä muita olkapäitä. Varjele! No joo, olin kyllä niitä toisia olkapäitä jo aikaa sitten koputellut, mutta en ole ylhäältä-alas käskyttäjätyyppiä, enkä tykkää kyttäämisestä (ainakaan sitä, että joku kyttää minun tekemisiäni), joten sanotaanko näin, että viime viikon kiire on tullut täysin yllättäen ja pyytämättä.

Enemmänkin oikeasti uskon jaettuun asiantuntijuuteen, joka tarkoittaa kohdallani yleensä, että opin viisaammilta, ja tässä kohtaa koin, että tämä tässä viitattu projekti hoidetaan yhteistyössä. Sallitte, että naurahdan kuivasti. Ei, en pysty edes siihen, tämä on vakava asia, ei voi edes hymyillä. Olen opppinut tärkeän viestin: Työpaikallani ei jaeta asiantuntijuutta, eikä siinä vielä kaikki: Siellä on muutama piraija (tämä on se kaunis kuvaus), jotka odottavat, että uppoan tämän laivan mukana! 

Olen huomannut, että stressin- ja paineensietokyvyissäni on parantamisen varaa, voisi todeta, ettei niitä juurikaan ole. Tämä on itsessään erittäin huono asia. Olen ehkä eniten järkyttynyt siitä, että mikä tätä maailmaa vaivaa. Jos ei tiedä mitä tekee, kysyy, eikö? Jos on uusi ihminen, joka ei voi mitenkään tietää kaikkia koukkuja, ja sitä perhanan historiaa, joka tuntuu leimaavan työtäni joka asiassa. Tällä asialla on täällä niin pitkä historia... Täällä on vaan totuttu tekemään se noin... No voi perkele.

Minä en aio upota. Se ei kylläkään ole vielä kirkossa kuulutettu, mutta jo se, että kirjoitan tätä tekstiä nyt, on hyvä merkki. Viikko sitten en kyennyt, enkä vielä eilenkään. Olen nimittäin tehnyt töitä yötä päivää silloin kun en vaan ole ollut muuten vaan ihan shokissa. Kamala yhtälö. Aiempi sivulauseessa päivittelyni siitä, miten joku odottaa toisen epäonnistumista, miten joku ei auta, kun ei vaan halua auttaa, on tullut päälauseeksi viime aikoina. Se on surullista. Mitä näille ihmisille on tapahtunut, kun ne kohtelevat toisia niin ilkeästi? Sanotaan, että jokaisessa työpaikassa on joku, joka on vaikea tyyppi, ja se vaan tunnutaan hyväksyvän. Olenko minä "se vaikea tyyppi?" Mahdollista, mutta erittäin epätodennäköistä. Hih. Riittääkö kampittamiseen käyntikortin hassu nimike, jonka käännökselle jaksetaan ainakin kotona hymähdellä. Toinen sana on Officer. Enkä ole töissä poliisilaitoksella.

On epäkiitollista tehdä jotain koko ajan veitsenterällä, kun ei voi olla ihan varma. Ensi kierroksella tietäisi jo miten kaikki hoidetaan, mutta hups, sitä ensi kierrostahan ei tule, koska työsuhde on määräaikainen, ja pian ollaan taas uusissa haasteissa. Mie romahan. 

Mites teillä töissä --ja kotona?

9 kommenttia:

Poikkeuksellisesti nimimerkillä kirjoitti...

No voi ei! Oon täällä odotellut sun Mini Rodini -päivitystä ja meinasin laittaa jo sähköpostia, että ei kai oo mitään sattunut, kun et ole postannut mitään. Mut siis en arvannut, että sulla ois noin paljon työhuolia. En kyllä osaa sua auttaa, aika syvältä kuulostaa toi meininki. Toisaalta noita ihmistyyppejä ja viidakon laki löytyy omaltakin työpaikalta teho-osastolta. Onneks jotkut ymmärtävät myös tuon jaetun asiantuntevuuden merkityksen. Tsemppiä sulle, ja jos uus työnhakurumba on edessä, niin sitten sen oli vain tarkoitus mennä niin. Elämä kantaa! :)

Nikka kirjoitti...

Äsh, todella raivostuttavaa tuollainen! Ein ymmärrä. Siis tuota tuollaista "antaa toisen räpiköidä, hahhahhaa".

Yleensä kai pyritään siihen yhteiseen päämäärään ja sen saavuttamiseksi kannattaa tehdä yhteistyötä. Jopa itsekkään kannattaa.

Mulla on yleensä ollut ihania työkavereita, mutta sitten kaksi kertaa olen huomannut puukon selässä. Eka kerta oli ulkomailla työskennellessäni ja kyse oli ranskalaisesta kollegasta. Silloin jotenkin ohitin sen ajattelemalla, että kyse on varmaan vaan kulttuurieroista. Toinen oli Suomessa ja tuli kyllä niin yllärinä. Sitä ei vaan millään meinannut uskoa, että joku vaan haluaa jotenkin niin täysin pudottaa sut pelistä, en edes tuntenut koko tyyppiä juuri ollenkaan. Mutta ihan vaan päästääkseen johonkin omiin päämääriin, kai. En oikein vieläkään tajua.

Pitää vaan pitää pää pystyssä ja kulkea omaa polkuaan ja tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Ja toivoa, että työpaikalla ymmärretään hyvän päälle.

Tsemppiä!

Rouva Harakka kirjoitti...

Kuulostaa niin pelottavan tutulta. Työelämä on pahimmillaan juuri sitä: toisten virheiden kyttäämistä, selkään puukottamista, asioiden tahallista negatiivisesti näkemistä, selän takana panettelua... ei vahingossakaan armollista, toista tukevaa, inhimillistä, vastuuta ottavaa, suhteuttavaa tai suoraselkäistä. Tsemppiä, asioilla on taipumus järjestyä. Muista että kaikkea ei tarvitse sietää.

Kati eiihanviela kirjoitti...

Aaarggh! Kuulostaa inhottavalta ja kylmältä peliltä. Olen kyllä kans niin kokenut, ettei työpaikalla tarvita kuin yksi mätämuna ja koko työyhteisö on kriisissä. Itse uskon kuitenkin siihen, että paha saa palkkansa lopulta ja oikeamilisyydestä ja ahkeruudesta palkitaan. Tsemppiä!

-Essi- kirjoitti...

Tsemppiä sinne täältäkin ja vähän myötätuulia työpurjeisiin. On kyllä kurjaa ja pöyristyttävää että tuo ilmiö elää ja voi hyvin monella työpaikalla- harmillista että sinäkin jouduit sen eteen, toivon että oikeus voittaa, tai edes ahkeruus, ja kaikki kääntyy osaltasi vielä hyväksi jotta vastaisuudessa voit antaa piraijoille jotain muuta purtavaa kuin itsesi!

*Laura* kirjoitti...

Luin tämän postauksen yöllä samalla kun hain jääkaapista yöpalaa, ja jäin valvomaan ja pohtimaan, kiitti vaan. ;)

Mutta mutta... Eiiii kuulosta hyvältä lainkaan. :/ Tsemppiä! Itsellä ei ole ihan vastaavasta kokemusta. Työsakki on aina ollut hyvätahtoista ja ilmapiiri on ollut reilu. Toki joukosta löytyy pari laiskanpuoleistakin yksilöä, joita muut joutuvat tökkimään eteenpäin.

Mutta ne Mini Rodinit... No, mielestäni niistä ei ollut mitään kerrottavaakaan. Hyvin pärjätään ilmankin. :)

Ä.Hupulainen kirjoitti...

No voi ällö! Ihan kamala työyhteisö. Tsempit!
Mulla ok työyhteisö, mutta hiukan varpaillaan saa kyllä olla.

Jennijee kirjoitti...

:( Tosi karmeeta! Omalla tavallaan jo inhottavaa olla tilanteessa, että ei ole selvää, mitä pitäisi tehdä tai tulee inhottavia ylläreitä muuten, mutta että vielä joku haluaa tahallaan heittää kapuloita rattaisiin. Mur!

Kovasti tsemppiä ja jaxuja! Elä romaha! <3

Riikka kirjoitti...

Iso kiitos tsempeistä ja viesteistä. On kurjaa lukea, että niin tätä vaan löytyy monesta muustakin paikasta. Onneksi myös on "terveitäkin" työyhteisöjä.

Tästähän ei nyt seuraa muuta, kun täältä pesee -asennetta (ja kaikki peukut pystyy, että minulla on viikon puolivälissä kaikki se, millä pestä. Glunks.

En silti aio pelata tätä peliä, niin kuin toiset. Aion suunnata kaiken energiani siihen, että minusta ei sitä pahaa irtoa.

Nyt eikun nokka kohti uutta, superhyperduperhaasteellista viikkoa. Jännittää, pelottaa, ihan kaikkea. Yritän, etten romaha. ;)

Kaikille teille ihanille mukavaa viikkoa!