sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Miks nää ei nuku?

Nukkuminen - ääh, yliarvostettua, sanoo tää.

Mikä siinä on, että kun saa luvan kanssa nukkua päivällä, niin ei kertakaikkiaan yhtään huvita? -Ei kukuta! Ei oo kukkumaan! Tätä mantraa hoetaan siihen saakka, kun äiti karjaisee (juu, ihan totta), että NYT SE PÄÄ SIIHEN TYYNYYN JA VÄLITTÖMÄSTI! Äidillä tosin ei kovin korkea auktoriteettistatus ole, ts. kun lapsi karjahduksen voimasta kaatuu, niin välittömästi kampeaa takaisin ylös toistamaan "ei kukuta" -säkeistöään.

Just tällä hetkellä meillä on koulutus päällä. Kiikutin lapseni just omaan sänkyynsä tai käyttämällä kahen pennin psykologiaa ja käskemällä näyttämään missä äitin kulta nukkuu. Siihen sit peitto päälle ja äiti veks. Lapsi jää tyytyväisenä omaan sänkyyn nukkumaan. WRONG! Menee noin kolme sekuntia kun lapsi juoksujalkaa palaa olohuoneeseen. Äiti kiikuttaa lapsen takaisin. Toistaa miten se ja sekin lapsi nukkuu omassa sängyssä. Tehoaa. Äiti veks. Menee noin kolme sekuntia... Ja toisto. Ja toisto, kunnes äiti menee lapsen viereen ja lapsi nukahtaa kesken "Ei kukkualle" -mantran. (Äiti on muuten tosi ylpeä lapsestaan, joka taivuttaa hienosti usein ihan itse keksimiään sanoja!)

Sitten äiti juo kahvia. Paljon kahvia.

Iltaisin nukkumaanmeno noudattaa tismalleen samaa kaavaa. Silloin tosin luetaan iltasatu ja äiti kuvittelee, että se rauhoittaa lapsen. Ei se rauhoita. Kello tuleekin sitten jo niin paljon, että samahan se on itsekin mennä nukkumaan. Niin että mitä se olikaan se oma aika iltaisin, entäs mites se olikaan sen kallisarvoisen parisuhteen hoitaminen. Buahhahhahha. Ha.

Ei kommentteja: