sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Villalankakerän ja elämänviisauden äärellä

Selvittelin villanlankakerän massiivista solmusotkukasaa melkoisen tovin, kunnes tajusin lopettaa. Mitähän järkeä siinäkin hommassa oikein oli. Ei auennut solmut, eikä sotkut, vaikka kuinka pyörittelin ja pujottelin. Helpointa ja viisainta tässä tapauksessa oli vain jättää sotkumytty ja leikata lankakerän lanka poikki. 

Huomaan takertuvani usein asiohin, joista selviäisi helpoiten vain jättämällä ne sikseen. Innostun helposti uusista haasteista, milloin ne on villasukkaa, milloin Pythonilla koodaamista, skeittaamista, milloin mitäkin, josta minulla ei ole aiempaa kokemusta, saati osaamista, mutta haluan osoittaa, että minä pystyn siihen, pystyn oppimaan, ei ole liian vaikeaa. Välillä pohdin, miksi teen näin, kun väistämättä tulen siihen risteykseen, jossa on todettava, että nyt tää homma meni liian vaikeaksi, eikä motia jatkaa ole enää. 

On toki hienoa, että on vankkumaton luottamus omiin kykyihinsä ennen projektin aloittamista, kuten esimerkiksi lasten synttäreille kakkuja leipoessani. Näyttääpä upealta ja yksinkertaiselta tehdä - jossain Instassa ja Pinterestin dream boardeilla - tämä yksisarvisen kierteinen sarvi kakun päälle. Lopputulos on sitten niinno, jotain muuta.

Vaan ilman tätä uskoa, ei uskaltaisi koskaan yrittää.

Nyt haaveilen Lapin lomasta, jossa jo näen kuinka lumilauta voisi olla hyvä tapa päästä polvileikkaukseen. Upsis, oikaisin suoraan risteykseen, hah! Ei vaan, oikeasti, olisipa kiva kokeilla lumilautaa -ajatus on sitä, että halu oppia ei ole kadonnut mihinkään. Loma Lappiin kyllä itsessään olisi jo ihana, että lumikenkäilykin tekisi onnelliseksi. Sitäkään en ole kokeillut.

Olen jälleen suuren elämänviisauden keskellä. Vaikka on sotkuja ja vaikka on vaikeaa, niin se, että edes yrittää, tarkoittaa sitä, että ei ole vielä luovuttanut. Ja nyt tulee paras kohta. Silloin kun huomaa, että homma ei vaan enää etene, yrittäminen ei kertakaikkiaan tunnu hyvältä, niin silloin pilliin puhaltaminen on suurta viisautta. Pään seinään hakkaminen ei ole tervettä, se ei kestä sitä kovin kauan. On osattava laskea irti, vaikka se kuinka pelottavaa olisikin. Aina tulee jokin uusi projekti, joka toistaa samaa kaavaa. Jossain kohtaa homma alkaakin sujua, eikä sitä risteystä tulekaan - ainakaan ihan heti.

Nyt tämä suuri elämänfilosofi keittää iltapäiväkahvit, tekee jotain mikä ei vaadi suuria ponnisteluja. Villasukassa pitäisi aloittaa kantapää, ihmeiden aika ei ole ole, sillä se on meikämandariinin vaikka kuinka mones kantapää. Sen risteyksen STOP-merkille minä näytin kieltä. There.

 



Ei kommentteja: