Happy B-Day to a year old mother!
Heissan my long lost zurnaalini,
Alkuvuosi 2009 on ollut ilmeisimminkin melko hoppuinen, kun en ole ehtinyt tänne mitään vuodattamaan. Edellinen viikko lienee kaikista kiireisin, sillä aloitimme viikonloppuna todellisen juhlakauden. Parin päivän kuluttua rakas lapseni täyttää kokonaisen vuoden. Se tuntuu muun muassa haikealta, hienolta, hurjalta ja hassulta. Haikealta, koska tiedostan lapseni kasvaneen ihan pienestä vauvasta jo oman vahvan tahdon omaavaksi pikkutyypiksi. Hienolta juuri edellä mainitusta syystä - äidin sydän pakahtuu ylpeydestä, koska tämä melkomoisen temperamentin omaava neitokainen on ihan mieletön tyyppi. Hurjalta siksi, että edelleen minuun aika ajoin iskee ihmetys, jolloin pohdin, että onko tuo siis todellakin minun lapsi. Hassulta - hmmm? No ei tässä oikeastaan ole mitään hassua.
Vuosi äitinä on ollut parasta ikinä. Aion kilistää kuluneelle vuodelle, sillä se on ollut elämäni ihanin. Siirappia I bet, mutta ei voi mitään.
Lasta juhlitaan kolme viikonloppua ja ei siksi, että on niiiiiin mahtavaa, vaan tämä siksi, että lukaalimme vetää ainoastaan yhden perheen kerrallaan, joten Leipuri Hiivalla riittää askartelua. Sen sijaan, että kiroilisin kakkujen leipomisurakkaa, odotan innolla (tai ehkä kuitenkin oikeammin mielenkiinnolla) seuraavan pykäämistä. Tämä onnellinen äiti nimittäin TODELLAKIN panostaa BIG ONE-juhlaan ja on näprännyt muffinit kuorrutuksineen (on vaaleanpunaista, keltaista, valkoista...), amerikkalaistyyliset suklaapikkuleivät (on valkeaa ja tummaa suklaata), on suolaisia piiraita, vaahtokarkit ja kukat soinnutettu sävyiltään muuhun synttäridécoriin ja sitten on se kakku. Tai tarkemmin ne kakut. Olen tutkinut lukuisia kakkublogeja ja valmistautunut kakun leipomiseen selvät sävelet mielessäni. The Kakku, jota me nautimme ensimmäisessä juhlaviikonlopussa oli maultaan erittäin hyvänmakuinen (mansikka ja suklaa - näillä ei voi hävitä), mutta kukaan ei kertonut minulle miten haastavaa on kermavaahdon pursotus! Ohoi! Pienellä korjausliikkeellä ja hileillä kakusta tuli kuin tulikin tarjottava. Seuraavan kakun kohdalla kuitenkin tiedostan tämän dilemman ja olenkin suunnitellut täysin erilaista lähestymistapaa. Saapa nähdä miten työskentelemme yhteen kermavaahdon kanssa tällä kertaa. Aseenani tällä kertaa on vaniljakreemi. HAH. (Tiedoksi: Minulla ei ole aiempaa kokemus ao. aseesta.)
Nyt tämä onnellisuuteen tikahtuva miltei vuoden vanha äiti huilii muutaman päivän ja laatii kakkustrategian. To be continued...
Alkuvuosi 2009 on ollut ilmeisimminkin melko hoppuinen, kun en ole ehtinyt tänne mitään vuodattamaan. Edellinen viikko lienee kaikista kiireisin, sillä aloitimme viikonloppuna todellisen juhlakauden. Parin päivän kuluttua rakas lapseni täyttää kokonaisen vuoden. Se tuntuu muun muassa haikealta, hienolta, hurjalta ja hassulta. Haikealta, koska tiedostan lapseni kasvaneen ihan pienestä vauvasta jo oman vahvan tahdon omaavaksi pikkutyypiksi. Hienolta juuri edellä mainitusta syystä - äidin sydän pakahtuu ylpeydestä, koska tämä melkomoisen temperamentin omaava neitokainen on ihan mieletön tyyppi. Hurjalta siksi, että edelleen minuun aika ajoin iskee ihmetys, jolloin pohdin, että onko tuo siis todellakin minun lapsi. Hassulta - hmmm? No ei tässä oikeastaan ole mitään hassua.
Vuosi äitinä on ollut parasta ikinä. Aion kilistää kuluneelle vuodelle, sillä se on ollut elämäni ihanin. Siirappia I bet, mutta ei voi mitään.
Lasta juhlitaan kolme viikonloppua ja ei siksi, että on niiiiiin mahtavaa, vaan tämä siksi, että lukaalimme vetää ainoastaan yhden perheen kerrallaan, joten Leipuri Hiivalla riittää askartelua. Sen sijaan, että kiroilisin kakkujen leipomisurakkaa, odotan innolla (tai ehkä kuitenkin oikeammin mielenkiinnolla) seuraavan pykäämistä. Tämä onnellinen äiti nimittäin TODELLAKIN panostaa BIG ONE-juhlaan ja on näprännyt muffinit kuorrutuksineen (on vaaleanpunaista, keltaista, valkoista...), amerikkalaistyyliset suklaapikkuleivät (on valkeaa ja tummaa suklaata), on suolaisia piiraita, vaahtokarkit ja kukat soinnutettu sävyiltään muuhun synttäridécoriin ja sitten on se kakku. Tai tarkemmin ne kakut. Olen tutkinut lukuisia kakkublogeja ja valmistautunut kakun leipomiseen selvät sävelet mielessäni. The Kakku, jota me nautimme ensimmäisessä juhlaviikonlopussa oli maultaan erittäin hyvänmakuinen (mansikka ja suklaa - näillä ei voi hävitä), mutta kukaan ei kertonut minulle miten haastavaa on kermavaahdon pursotus! Ohoi! Pienellä korjausliikkeellä ja hileillä kakusta tuli kuin tulikin tarjottava. Seuraavan kakun kohdalla kuitenkin tiedostan tämän dilemman ja olenkin suunnitellut täysin erilaista lähestymistapaa. Saapa nähdä miten työskentelemme yhteen kermavaahdon kanssa tällä kertaa. Aseenani tällä kertaa on vaniljakreemi. HAH. (Tiedoksi: Minulla ei ole aiempaa kokemus ao. aseesta.)
Nyt tämä onnellisuuteen tikahtuva miltei vuoden vanha äiti huilii muutaman päivän ja laatii kakkustrategian. To be continued...
