Reissussa juhlissa

Hei, ei saa lähteä mihinkään kaatuilemaan. Kuulitko? HEI!

Kyllä minä taas arvelin, että ei oo todellista. Matkasimme VR:llä mummolaan ja meillä on yleensä matkan aikana yksi vaihto, kuten tälläkin kertaa. Rattaat kulkevat mukana, vaikkei niitä mummolassa tarvita. Tavarat kuitenkin kulkeutuvat paremmin rattaiden kyydissä, kuin yrittäen raahata sekä lapsia että kasseja sylissä raahaten. 

Olen tottunut junankävijä. Selviydyn yleensä avutta (huomatkaa alleviivattu marttyyrius). Pendolinossa tarvitsen kuitenkin apua, koska siinä on korkeat portaat. Miksi? Kuka junainsinööri tämän keksi? Jossain Italiassahan se Pendolino keksittiin - no wonder. Yleensä tuikkaan rattaat ovensuusta jonkun pahaa-aavistamattoman matkustajan syliin ja sanon vaan, että et viittis auttaa... Kiitti tosi paljon! Homma on ohi ennen kuin auttaja ehti arvatakaan. Vinkiksi, ei kannata kysellä apua, vaan ihan todeta, että nyt sä autat. Niin sitä apua saa junassa.

Junanvaihdossa meillä on aikaa yleensä kuusi minuuttia. Täytyy siirtyä raiteelta kaksi raiteelle kuusi. Tämä onnistuu livakasti hissillä. Hissi on vanha, mutta toimii, kun painaa tarpeeksi pitkään nappia. Meillä ei ole aikaa odotella, vaan hissin täytyy tulla laiturille nopeasti. Ehdimme, jos meitä ennen menee yksi hissillinen, eivätkä he jää tupeloimaan. Tämä tosin lisää jännitystä, joten yritämme ehtiä ekana hissiin. Tällä kertaa hissin oven eteen oli laitettu vaneria ja kyltti EI TOIMINNASSA. Kysyin konnarilta, että mites me päästään tunneliin ja takaisin oikealle laiturille. Konnari  totesi, että menkää portaita eikä edes vilkaissut rattaisiin. Just. Tosi helppoa Phil&Tedseillä. Päätin taas valtuuttaa jonkun onnettoman meitä auttamaan, mutta tämä tapaus olikin kerrassa niin tohelo, että ei hän vaan jaksanut kantaa rattaita alas. Siis minun kanssani. Siis tämä M I E S. Aikaa oli ruhtinaalliset kolme minuuttia tässä kohtaa. Tempaisin rattaat irti ja totesin, että enköhän saa nämä kuitenkin ihan itse, kun ei kimppakantaminen luonnistunut alkuunkaan. Miten tämä saattoi olla edes mahdollista - jaksan vieläkin miettiä. Yksivuotias oli onneksemme varsin ilahtunut pomppivasta kyydistä rappuja pitkin. Olisi hyvin voinut olla jotain ihan muuta. Minua sen sijaan otti vähän päähän, mutta ehdimme junaan.

Siis mua ei huvita istua tässä, kun mä oon niin staili.

Kotiin päin tullessamme lähdimme jälleen kerran ja tyylillemme uskollisina Ukin kanssa niin myöhään matkaan, että saatiin todellakin jännittää ehditäänkö koko junaan. Ehdittiin, koska juna odotti pyörätuoliasiakasta. Se oli neljä minuttia aikataulusta myöhässä. Kiitos tästä. Olimme varanneet lipun samana päivänä ja saimmekin junan kaksi viimeistä lippua. Ai miten niin viime tingassa? Rattaat piti jättää vaunuun kaksi ja paikat oli vaunussa kuusi. Nämä olivat meidän numerot tällä reissulla. Niin raiteet kuin junanvaunut. Aika hauskaa! Onnistuimme kuitenkin istumaan vaunussa kaksi, koska eräät matkustajat olivat niin käkenä - Vaahteramäen Eemeliä lainatakseni, että viihtyivät koko matkan ravintolavaunussa.

Yksivuotiashan ei tietenkään nukkunut reilun kolmen tunnin matkalla silmäystäkään eikä viihtynyt sylissäni, joten matka sinänsä meni odotetusti. Neljävuotias marssi muotikävelyä vaunun käytävällä yksivuotiaan horjuessa perässä. Yksivuotias teki luonnollisesti parit kakkoset matkalla - tämä kuuluu asiaan joka kerta. Ennätys on kolmet tuolla kolmen tunnin matkalla. Sanomattakin on selvää, että minä en lukenut ostamaani Menkat ja Kakat (hihi!) lehteä tuolla reissulla. Sivuakaan.

Matka meni siis ihan mukavasti.

Tätin ihanaa tyttöä juhlittiin viikonloppuna! Onnea!