Lumimyräkkä

Lumimyräkkään sopi mainiosti Fredriksonin Pom-pom hattu

Koko viime yön tuuli vihelsi ja lunta tuiskutti eikä tilanne ole muuttunut vuorokauteen. Nyt sitä lunta sitten on, turha vinkua. Tänä aamuna neljävuotiaan ilolla ei ollut rajaa. Ohjelmassa oli tuhannen pyykkikoneellisen lomassa myös viihtyä ulkona, joten neljävuotias hihkui, äiti ei hihkunut ihan niin paljon. Sen minä vaan sanon, että old school toppahousut on äitikin korkannut tälle vuodelle. Ne on ihan hirveet, mutta niillä mennään.

Ulkona satoi ihan järkysti lunta ja viima oli pureva. Rattailla ei päässyt järin hyvin kulkemaan, joten hyppäsimme ratikkaan. Olimme tehneet matkaa muutaman minuutin, kun ratikkakuski pysähtyi ja totesi, että viisas autoilija oli jättänyt kulkupelinsä liian lähelle kiskoja ja matka päättyi siihen. Koko ratikkaliikenne Bulevardilla ees ja taas pysähtyi tämän johdosta ties kuinka kauaksi aikaa. En haluaisi olla kyseisen tummansinisen Beetlen omistaja. Heh. Vilkuilin ratikan ikkunasta polvenkorkuisia hankia ja pyysin kuskia jeesaamaan rattaat kadulle. Neljävuotias tyyliin kieri ratikasta ulos ja oli maailman onnellisin kahlatessaan lumessa. Hän kapusi jokaikisen lumivuoren päälle, teki tsiljardi lumienkeliä matkalla Stockalle. Tässä kohtaa mietin, että pitäisikö kuitenkin vaan mennä kotiin. Eipä huvittanut, joten eikun tuiskua päin!

Yksivuotiaalla oli lokoisat oltavat ulkonakin, sillä hän torkkui lämpöpussissa. Pah lumimyrsky!

Jossain vaiheessa äiti oota, katso miten ihanaa alkoi jo riittämään tälle tosikolle, koska viima ja jää todellakin puhalsivat suoraan naamaani (note to self: ripsari ei oo mikään must ens kerralla). Neljävuotias totesikin minulle loukkaantuneena, että mieti minkälaista olisi olla hän. Auts. Matka Stockalle eteni siis erittäin hitaasti, mutta lopultakin we made it ja ihana yllätys odottikin tyttöjä (ja äitiä)!

Stockan jouluikkuna!