Uutta pukkaa !

Vuoden viimeisiä elellään. Kyllä on ankea sanonta.

Lyhyestä joulusta on palattu kotiin selvästikin tekemään joulusta pidempää, sillä kotona odotti vaatimattomasti kiloittain suklaata. Kiitos opettaja-mies. Kiitos, kun oppilaasi tekevät minusta hyvin lihavan ihmisen. Joku voisi kirosanan tähän kohtaan naputella. En minä, sillä lopetin kaikenlaisten kirosanojen käytön lapseni synnyttyä. Siis: VOI HIMPUTTI! Miten aion laihtua ne kolme kiloa, kun suklaata on syötävänä kolmekymmentä?

Hetkinen, käyn ottamassa vähän suklaa-välipalaa ja jatkan sitten... No niin, nams, nams eli siis tulevalle laihikselle on pukannut vähän vastarintaa. Olen ollut kerran elämäni aikana ns. laihdutuskuurilla. Tai en silloinkaan ollut laihdutuskuurilla, vaan kieltäydyin suklaasta 24 päivän ajan. Ja kuvitelkaa, laihtumista tapahtui! Ajatus laihtumisesta on kuitenkin tosi pinnallinen tapa ajatella elämästä, kun on paljon vakavampiakin asioita olemassa. Syödään suklaat ensin ja mietitään sitten uudestaan. (En ole muuten uusinut aerobick kuukausikorttiani vielä).

Joulukuu hurahti pääasiassa Stockalla ja Joulupukin konttia täyttäen, joten uuden vuoden kunniaksi on naputeltava pari koulujuttua ja sitten kuulkaa on ihan oikeesti oikeesti mentävä töihin. Jonnekin. Aikamoista. Minä töihin. Ihan kivaa oikeastaan, mutta jänskää myös, sillä ei ole harmainta hajuakaan, kuka meikäläisen aikoo ottaa leipiinsä. Muutama hakemus on naputeltu ja muutaman kohdalla ajatus on ollut, että ei perkuta, en mä tänne ainakaan haluaisi töihin. Kattellan nyt kuinka täs käy!

Töihin minut ajaa mm. itsensä palveluksesta irtisanonut astianpesukone, joka ei korjauksesta huolimatta suostu pesemään astioita. Kirosana. Mies ei ole moksiskaan. Uutta ei ainakaan osteta, kuuluu mölinää. Ja salettiin ostetaan viimeistään sitten kun minä olen töissä. Tai ensin aion kyllä käydä kytiksellä jotain Tigerin tai Filippa K:n villakangastakkia, jolla sinne työhaastatteluun voi mennä eli Mies voi tiskata ihan rauhassa. Tätä ei kuuluisi edes tässä kertoa, mutta olen itse tiskatessani todennut pari kertaa, että aika kivaa, tässä on niinkun ihan omaa aikaa ajatustensa kanssa. Tekee jotain mistä ei voi irtautua esim. potan tyhjennykseen tai lelujen siivoukseen, vaan mun nyt pitää vaan tässä ihan hissukseen pestä näitä kuppeja. Siis oikeestihan minä v i h a a n tiskaamista!

Ajatella, että pitää ihan miettiä mikähän vuosi on tää seuraava. 2000 jotain. Ihan korkea aika lähteä sinne jonnekin työpaikalle, että saa itsensä tälle aikavyöhykkeelle ankkuroitua. Huomasin nimittäin, että nuorempana sitä oli kaikista uusista gadgeteista tosi kiinnostunut ja tietäväinen, mutta nykyään ei. Ei kiinnosta ja olen todennutkin tai mieheni oikeastaan sen minulle osoitti, että olen ihan täysi mummo. Ts. ihan keski-ikäinen. Sen puolestaan osoitti minulle miehen kommentti uusista kengistäni, jotka ulkonäkönsä puolesta ovat ihan keski-ikäiset tai jopa mummot, mutta hintansa puolesta ne olivat hyvinpalkatussa työssä olevan oman ikäiseni henkilön -tyyliset. Tein vielä valinnat trendikkäiden tummanharmaiden Emujen (jotka olisivat jopa olleet halvemmat!) ja mummokenkien välillä. Mummokengät (siis selvyydeksi: Ziosta, italiaiset, nahkaiset saappaat, joissa jotain vähän kumimaista pohjassa ja varpaissa, ettei siis kastu Helsingin loskassa) voittivat kirkkaasti. Tätä olen jäänyt pohtimaan, että tjaa, näinkös tässä on päässytkin käymään. Ja kuulkaa, ei tunnu missään.

Näihin ajatuksiin palannen varmaan ensi vuodenkin puolella, jonne toivon valoa ja paljon paljon rakkautta, terveyttä ja kaikki hyviä asioita kaikille meille (lue: myös siis teille!).

Joulu on taas

Kukkuu!

Niin sitä pittää ihmisen kiireisenä, että on tää sosiaalisen median käyttö rajautunut ihan vaan feisbuukkiin, et ei oo vaan kerenny kirjottaa tätä 2000-luvun zournaalii. Okei, joku kohtaus on siis päällä, mutta yritetään kuitenkin kerrata mitä on tapahtunut.

Isoja liikkeitä, lapsi päiväkotiin (ihan kauheeta muuten!), allekirjoittanut koulun penkille (no olipa yllätys - elinikäinen opiskelija kirjaimellisesti) ja sitten on myös mietityttänyt mahdolliset virhegeenit ja elämäni kohtalo. Sanoisinko, että aika isoja juttuja yhessä koossa.

Geenivirheitä en kuitenkaan jaksa alkaa täällä miettiä, koska lopultahan sitä ei tiedä miten se kuolo korjaa, niin jääköön se nyt setvimättä tarkemmin.

Koulun penkistä voin kertoa, että hikarimaineellani olen napsinut vitosia (myös muitakin arvosanoja, mut niillä ei niin väliä), hoitanut hullunrankan auskultoitini (paljon hienompi sana kuin "opetusharjoittelu") ja jotenkuten selvinnyt siitäkin, että lapseni on päiväkodissa hoidossa. Kyllä se ihminen alistuu ajan kanssa periaatteessa melkeinpä mihin vaan.

Myös niskasta kiinni on otettu ja aloitettu liikunta (joka tosin nyt on taas tauolla, mut nevertheless). Tällä kertaa päätin, että nyt ei joogalla vatsalihaksia kaiveita esiin, vaan palataan kunnon HC-meininkiin eli aerobick saleille. Heheh. Eikä ole väliä vaikkei ole käynyt sitten vuoden 1995, sillä kaikki elementit ovat paikoillaan, niin grapevinet kuin Shania Twainin that don't impress me muchit. Kahvakuuliakaan ei näkynyt, vaikka niiden kai pitäis olla tätä päivää. Mitä sitä suotta muuttamaan hyväksi todettua konseptia. Kuukausikorttini on nyt lusittu ja joulupyhien (jotka ovat ihan säälittävät tänä vuonna) sekä muiden tekosyiden varjolla väistelen varmaan kinkkusulattajien (joksi myös minä lukeudun) v-askelia sitten tammikuussa, kun on taas luvattu laihtua kolme kiloa. Muita syntejä minulla ei olekaan kuin ylimääräiset kolme kiloa. Ei ole niin. Juomista ei tarvitse vähentää, korkeintaan lisätä ettei aina olisi kuin persiiseen ammuttu. Röökiä polttaa vaan totaalijuntit eli en siis minä - tarkennuksena. No joo, vois sitten hommata itselleen sen duunipaikan. Se olkoon uuden vuoden juttuni. Kuulitko aviomies, meinaan harkita töihin menoa!

Nyt aion nauttia vichyvedestä, joka maistuukin melkoisen hyvältä nautittuani 350g Fazerin minttusuklaita. Minulle ei siis kannata tuoda laatikoittain mitään syötävää. Muistakaa tämä vuonna 2011, niin saatan laihtuakin ne kolme kiloa.

Valoisaa Joulumieltä minulle!