Hitit ja hutit
Oi että, joskus näitä vaan tulee, vaikka olisi kuinka harkitsevainen ja viisas kuluttaja. Olen näin retrospektiivisessa mielessä ihmetellyt, miten lähdinkään siihen migreeni-Missoni hapatukseen mukaan, että kannoin oikeasti sieltä jotain akryyli-/polyesteriskeidaa kotiini (olkoonkin, että tuo huivi oli viskoosia), josta saan vielä takuuvarmasti migreenin.
Olen sitä mieltä, että kannattaa vaan pysyä aina niissä originaaleissa. Missonit missoneina, etenkin kun tuo Lindexin laatu ei nyt tässä yhteistyössä vakuuttanut. Vaakakupissa painoi myös Miehen kommentti hankkimastani huivista, että tuo on kuin siihen olisi kirjottu jotain kahvipaketin suikaleita. Oletteko koskaan nähneet semmoisia kahvipakettikasseja, joita yhteen aikaan, etenkin tuolla pitäjillä mummoilla oli? Minun rakas Mies, kyllä se jaksaa kehua minua aina ihan hirveesti. Bless him!
Palautin tänään sitten sen skeidan vahingosta viisastuneena takaisin ja otin tilalle neljävuotiaalle pari hiuspantaa ja sukkahousut ja itselleni nuden (no puuterin sitten) väriset alkkarit. Hahha. Believe me, mä tarvitsen näitä (tästä kenties myöhemmin), olkoon miten mummot hyvänsä.
Kävimme tyttöjen kanssa tosiaan huomiseen päiväkotikuvaukseen hakemassa stailausrekvisiittaa. Äiti oli ajatellut jotain ei-mitään-räikeää-bling-pantaa, ja tokaisinkin kaupassa toiselle asiakkaalle, että mitä pirua ajattelin ottaessani tuon lapsen valitsemaan pantaa itselleen. Neljävuotias hokasi nimittäin välittömästi turkoosinvärisen neon-bling-pannan eikä huokailusta ollut tulla loppua. Pitelin sen pelin hävinneenä kädessäni mustaa faux leather, tosi kaunista pantaa käsissäni. Sitten neljävuotiaalle tuli iso pulma. Apua, samanlainen neon-bling-hirvitys löytyi myös vaaleenpunkkuna. Äiti huomasi hetkensä tulleen. Hei, katos tätä, kun sä tykkäät nykyään myös mustasta. Lupasin, jos musta panta pääsee valokuvaan, niin välkehtivää vilkkupantaa voi pitää sitten kaikkina muina päivinä. Ei tämä ihan näin sujuvasti mennyt, mutta neljävuotias ei täysin tyrmännyt ideaani. Päätin kuitenkin olla mukava äiti aamulla, ja jos lapsi välttämättä haluaa sen vaaleanpunkun blingin päähänsä, niin ottakoon. Siitä asiasta en ala kättä vääntämään.
Tänään hermostuin nimittäin todella lahjakkaasti neljävuotiaalle siitä, kun häntä joutuu melkoisen paljon hoputtamaan syönnin edistämisessä. Juttua piisaa niin paljon, että ruoka jää lautaselle. Ymmärrän myös, jos ruoka ei maistu hänen suussaan hyvältä, niin syy saattaa piillä myös siinä. Olen saanut kuullakin lukuisia kertoja, että päiväkodissa on paljon parempaa ruokaa. Kiitti. No, tänään ruoka oli oikeasti tosi hyvää ja sisälsi herkkuainesta eli pastaakin. Silti jatkuva hoputus, ja sitten tuli jo itku, kun olimme muut jo syöneet, ja astianpesukonekin oli jo tyhjennetty ja täytetty, että nyt jäät yksin pöytään syömään loppuun. Kyseessä äitinsä tyttö ja draamaa seurasi. Kamalasti yskintää itkun lomassa, jotta josko oksennusrefleksin saisi aktivoitua. Ei onnistunut hitsiläinen. Vähän aikaa tätä kuuntelin, ja sitten selviteltiin ruokailun perussääntöjä. Tämä on vaan niin ärsyttävää ja tapahtuu jota kuinkin päivittäin, ja huomaan ärsyyntyväni ihan kohtuuttomasti tästä touhusta. Syödäänkö muissa perheissä kiltisti lautaset tyhjäksi ja kohtalaisessa ajassa vai onko muuallakin tämänkaltaista vatulointia?
 |
| kuva: lindex.com |
Olen sitä mieltä, että kannattaa vaan pysyä aina niissä originaaleissa. Missonit missoneina, etenkin kun tuo Lindexin laatu ei nyt tässä yhteistyössä vakuuttanut. Vaakakupissa painoi myös Miehen kommentti hankkimastani huivista, että tuo on kuin siihen olisi kirjottu jotain kahvipaketin suikaleita. Oletteko koskaan nähneet semmoisia kahvipakettikasseja, joita yhteen aikaan, etenkin tuolla pitäjillä mummoilla oli? Minun rakas Mies, kyllä se jaksaa kehua minua aina ihan hirveesti. Bless him!
Palautin tänään sitten sen skeidan vahingosta viisastuneena takaisin ja otin tilalle neljävuotiaalle pari hiuspantaa ja sukkahousut ja itselleni nuden (no puuterin sitten) väriset alkkarit. Hahha. Believe me, mä tarvitsen näitä (tästä kenties myöhemmin), olkoon miten mummot hyvänsä.
Kävimme tyttöjen kanssa tosiaan huomiseen päiväkotikuvaukseen hakemassa stailausrekvisiittaa. Äiti oli ajatellut jotain ei-mitään-räikeää-bling-pantaa, ja tokaisinkin kaupassa toiselle asiakkaalle, että mitä pirua ajattelin ottaessani tuon lapsen valitsemaan pantaa itselleen. Neljävuotias hokasi nimittäin välittömästi turkoosinvärisen neon-bling-pannan eikä huokailusta ollut tulla loppua. Pitelin sen pelin hävinneenä kädessäni mustaa faux leather, tosi kaunista pantaa käsissäni. Sitten neljävuotiaalle tuli iso pulma. Apua, samanlainen neon-bling-hirvitys löytyi myös vaaleenpunkkuna. Äiti huomasi hetkensä tulleen. Hei, katos tätä, kun sä tykkäät nykyään myös mustasta. Lupasin, jos musta panta pääsee valokuvaan, niin välkehtivää vilkkupantaa voi pitää sitten kaikkina muina päivinä. Ei tämä ihan näin sujuvasti mennyt, mutta neljävuotias ei täysin tyrmännyt ideaani. Päätin kuitenkin olla mukava äiti aamulla, ja jos lapsi välttämättä haluaa sen vaaleanpunkun blingin päähänsä, niin ottakoon. Siitä asiasta en ala kättä vääntämään.
Tänään hermostuin nimittäin todella lahjakkaasti neljävuotiaalle siitä, kun häntä joutuu melkoisen paljon hoputtamaan syönnin edistämisessä. Juttua piisaa niin paljon, että ruoka jää lautaselle. Ymmärrän myös, jos ruoka ei maistu hänen suussaan hyvältä, niin syy saattaa piillä myös siinä. Olen saanut kuullakin lukuisia kertoja, että päiväkodissa on paljon parempaa ruokaa. Kiitti. No, tänään ruoka oli oikeasti tosi hyvää ja sisälsi herkkuainesta eli pastaakin. Silti jatkuva hoputus, ja sitten tuli jo itku, kun olimme muut jo syöneet, ja astianpesukonekin oli jo tyhjennetty ja täytetty, että nyt jäät yksin pöytään syömään loppuun. Kyseessä äitinsä tyttö ja draamaa seurasi. Kamalasti yskintää itkun lomassa, jotta josko oksennusrefleksin saisi aktivoitua. Ei onnistunut hitsiläinen. Vähän aikaa tätä kuuntelin, ja sitten selviteltiin ruokailun perussääntöjä. Tämä on vaan niin ärsyttävää ja tapahtuu jota kuinkin päivittäin, ja huomaan ärsyyntyväni ihan kohtuuttomasti tästä touhusta. Syödäänkö muissa perheissä kiltisti lautaset tyhjäksi ja kohtalaisessa ajassa vai onko muuallakin tämänkaltaista vatulointia?
