Project Unikoulu osa: ihansama
| Unikoulutus-univormu (marimekko.fi) |
Meillähän aloitettiin Projekti Unikoulu joskus jo sata vuotta sitten (about kuukausi) ja kolme viikkoa Mies koulutti. Lämmin kiitos näistä viikoista. Ei ollut Mieskään niitä parhaimmantuulisia päivisin, kun oli joutunut tuttia antamaan monta kertaa yössä. Ymmärrän. Töistä tullessa saikin ansaitusti ottaa päikkärit kotona. Tosin vinkkasin tuolloin, että semmoista se meikäläisen elämä on viimeisen vuoden ajan ollut. Vaan eihän ne ole verrattavissa. Tää kun voi vaan jäädä tänne päätteen äärelle tukka pystyssä aamulla koomailemaan, sen sijaan erään täytyy olla virkeänä hankkeessa. Kuinka saatoinkaan mennä pudottamaan tuon vertauksen? Eipä tullut ajateltua loppuun asti. Onneksi en ole ihan yksin vastuussa näistä nukuttamistehtävistä, sillä päiväunia Mies nukkuu erittäin mainiosti, mielellään ja ongelmitta yksivuotiaan kanssa. Muutenhan tässä touhussa kerrassaan väsyisi.
Nyt tilanne on se, että ajattelemattomuuteni ollessa nykyään niin luontaista käyttäytymistä minulle, menin tuhoamaan jo lähes kuukauden yöhelvetin antamalla pari yötä sitten yksivuotiaalle maitoa. Saa ampua! Kiitos enteroviruksen ja/tai antibioottien ja/tai niistä seuranneen vatsakivun ja/tai muun v-tutuksen vuoksi yksivuotias oli tuolloin - heikon arviontikykyni mukaan - maitoa vailla. Olen idiootti. En kiellä. Minkähänlaista tuomioita tästä on odotettavissa?
Vastuuvetoa unikoulutuksesta tosiaan vaihdettiin enkä pysty muistamaan montako yötä tarkalleen sitä mentiin niin, että lapsi osoitti mieltään minulle, että älä luulekaan vaan makaavasi siinä ilman ettet sitä tuuttia kaiva esille. Minulla oli kuitenkin tuolloin hyvä konsti. Olin sonnustautunut Marimekon maksiyöpaitaan eikä niitä helmoja niin vain rullailla ylös, ei vaikka tulisikin hetkellinen annan-periksi -tunne. Yöt menivätkin melko ookoosti eli lapsi raivosi muutaman kerran, mutta tyytyi osaansa Mä niin vihaan sua mutsi -ilme kasvoillaan nukahtaessa uudestaan. Mitään rauhallisisia yöunia ei tässä osoitteessa olla vielä unikoulutuksen aikana nähty. Lukuunottamatta sitä kolmea viikkoa, jotka minä nukuin neljävuotiaan huoneen lattialla. Ai että, voisin itkeä onnesta, kuinka kaipaankaan noita öitä.
Oh well, ollaan siis back to square one. Lapsi raivosi viime yönä vajaan tunnin 01-02 (uudet naapurit varmasti katuvat muuttoaan tänne) ja uudelleen joskus myöhemmin, kelloja on turha tuijotella. Kaiken kaikkiaan muistan kolme tiukkaa settiä, jolloin lapsesta oli pidettävä tiukka ote, muuten hän olisi heittäytynyt pää edellä lattiaan. Yritän nyt ajatella mahdollisimman valoisasti, muuten alan itkemään eli voisi kai sitä mennä huonomminkin, kyllä olisi kamalaa asua jossain Iranissa tai Irakissa, joten vähän perspektiiviä tähän touhuun - vai mitä näissä tilanteissa yleensä sanotaan? Uusi koulutusyö jälleen edessä. Pitkä huokaus.
