BFF

Naapuriin on ilmaantunut viisivuotias tyttö. Neljävuotias ja uusi ystävä ovat nyt erottamattomat. Ikkunaan kantautuu huutoja ja meiltä huudetaan, kun on pakollinen kalakeiton tankkaushetki. Nämä uudet bestikset tapasivat eilen, ja puhe uudesta kaverista on taukoamaton.

Lapset leikkivät takapihalla, jossa myös jompi kumpi minä tai Mies päivystämme. Viisivuotiaalla ei ole vanhempaa mukana. Pohdinkin, voisinko minä viedä neljävuotiaan takapihalle, ja välillä vain vilkaista ikkunasta, koska leikin äänet kuuluvat sisälle asti? Mielestäni en voi, koska pelkään, että tytöt saavat päähänsä karata kadulle tai sitten joku nappaa ne tai jotain muuta ikävää. Sivuanekdoottina kerrottakoon, että minä en myöskään nukuttanut kumpaakaan tyttöä vauvana ulkona vaunuissa yksin, koska olin vakuuttunut, että joku orava kapuaa rattaisiin tai joku nappaa ne tai jotain muuta ikävää. Takuuvarmasti täytän ylisuojelevaisen ja heikkohermoisen äitihirmun tuntomerkit, mutta surukseni on todettava, etten luota tähän maailmaan. Neljävuotiaaseen luotan - tavallaan. Uskon, että hän ei lähtisi pihasta mihinkään, mutta jos kaveri houkuttelisi, sitä riskiä en uskalla ottaa. Niin ei meidän tyttö, mutta se toinen.

Viisivuotiaasta kaverista on tosin havaittavissa vähän sellaista pientä jotain, joka vähän arveluttaa, kuten esim. hiekan heittely toisten päälle, joka sinänsä on ihan hauskaa ja harmitonta (ja -tut on!), mutta vitsin mentyä ohi, täytyisi osata lopettaa. On ilmennyt myös vähän tönimistä, mistä en tykkää yhtään, eikä neljävuotiaskaan, johon se kohdistuu. Sisälle lähdettyämme, viisivuotias supatteli, että täytyisi jättää ulko-ovi auki, jotta hän pääsisi meidän mentyä käytävään. En kestä, miten vietävissä tuo meidän kiltti lapsi on, sillä neljävuotias teki tietysti työtä käskettyä, ja kun minä puolestani käskin oven kiinni, niin hän halusi laittaa sen kiinni. Probleema: Ystävä vielä roikkui kahvassa. Ilokseni huomasin, että neljävuotiaalla selvästi raksutti: ovi on saatava kiinni, sillä äitin naama oli jo alkanut vähän punottamaan. Hyvä!

Tästähän ei ole pitkä matka siihen pohdintaan, että miten vanhempana voit vaikuttaa niihin kavereihin, jotka OIKEASTI eivät välttämättä ole sitä parhainta seuraa? Selvyydeksi, että tätä tuoretta ystävyyttä en näe minkäänlaisena riskinä, vaikka viisivuotias ei heti heippojen jälkeen omaan kotiin kiltisti juossutkaan. Onpahan vähän luonnetta. Lähinnä problematisoin kauhuissani jo tulevaa teini-ikää ja kavereiden merkitystä! Meidän lapsi ei mitään Golden Vodkaa olisi juonut, jos joku kaveri ei olisi houkutellut. Huhhuh, ei-uskalla-ajatella-ei uskalla-ajatella.

Aamupäivän partiovuorossani otin kauan haaveilemani kirjan matkaani, koska päätin, että en aio hoputtaa leikkijöitä, ja ihan odotin, että saan rauhassa käännellä kirjani sivuja. No uuden kompiksen veli katsoi parhaakseen liimautua kirjani ja minun viereeni tulittaen minua suht vaativilla kysymyksillä (mm. tiedänkö mikä on Mindtrap?), ja jatkaen keskustelua aiheista, joista minulla ei ollut mitään ymmärrystä, mutta en voinut käskeä seuralaistani jättämään minut rauhaan, joten minun oli sama heittää kirja paperinkeräykseen - jota en tietenkään tehnyt.

En luovuta vielä, uusi yritys tulossa vielä tälle illalle. Uusi bestis ja sen veli asuvat vain viikonloppuisin naapurissamme, ja menemme vielä tänään pihalle leikkimään. Saapa nähdä, mitä kaikkea tämä äiti vielä oppii tänään - uudesta ystävyyssuhteesta ja sitä kautta niin klisheisesti - elämästä itsestään. Niin ja luultavimminkin myös tietokonepeleistä (ihme etten kirjoittanut ATK-) tai siis niistä, joksi niitä nykyään kutsutaan. Angry Birdseistä.