Matka

kuva: täältä

Tasan viikko sitten matkasin äidin luo. Hyppäsin junaan - yksin. Katselin junasta ihmeissäni maisemia, luin Salaisuuden loppuun, ja jäin kirjan vetovoimaan perustuvan ohjeistuksen mukaan ajattelemaan, että äidillä on kaikki hyvin. Hoin tätä lausetta mielessäni matkan ajan.

Alkuperäinen suunnitelma yhdestä yöstä venähti lähes viikon mittaiseksi matkaksi, joka piti sisällään monenlaisia tunteita. Juttelimme ja kertoilimme äidille tarinoita, muistelimme yhteisiä hetkiä, nauroimme ja itkimme. Olimme koko perhe yhdessä äidin luona.

Kun äidin lähdön hetki tuli yhä lähemmäksi, pidimme äitiä kädestä kiinni, ja kerroimme, että hän on turvassa. Kaikki on hyvin. Ei tarvitse pelätä. Kaikki on valmiina äitiä varten. Kiitimme äitiä. Sen sijaan, että olisimme kieltäneet äitiä lähtemästä vedoten omaan ikäväämme, suruumme ja siihen, että se tuntuu kestämättömältä, me kannustimme. Tuntui, että äiti kuunteli meitä, ja sai vahvistuksen sille, että syvästä surusta ja lohduttomuudesta huolimatta, me pärjätään täällä, ja hän voi lähteä. Näin meidät kaarnalaivoina saattelemassa äitiä ulapalla hänen jatkaessaan yksin matkaa eteenpäin, meidän palatessa vielä rantaan.

Hoitajat kävivät toivottelemassa äidille hyvää matkaa. Tämä toivotus konkretisoitui nähdessämme, minkälaisen matkan sitä joutuu tekemään, kun täältä lähtee. Vanhemmilla ihmisillä, joilla sydän voi olla heikompi, lähtöä saatetaan voida kuvata sanalla hiipuminen tai poisnukkuminen. Vahvemmille lähtemisen eteen joutuu todellakin tekemään töitä. Silmät eivät noin vain sulkeudu. Ne sulkeutuvat vasta sitten, kun työ on tehty, sydän on lakannut sykkimästä. 

Äitimme lähti taivaaseen hyvin kauniisti. Heti lähdön jälkeen hänen kasvoilleen syttyi kaunis hymy, kasvoissa ei näkynyt enää minkäänlaisia sairauden merkkejä, ei rypyn ryppyä. Äidin silmätkin hymyilivät. Hän oli valtavan kaunis. Minulle ei tämän kokemuksen jälkeen  jäänyt epäselväksi, etteikö taivasta olisi. Tiedän, että äidillä on kaikki hyvin.