Isoja etappeja

Päiväkotimatkat taittuvat fillarilla

Viisivuotias pyöräilee ilman apupyöriä. Ihan tuosta noin vain. Viisivuotiasta jänskätti alkuun, ja hän halusi harjoitella sisällä. Harjoitusrata oli yläkerran käytävässä, juuri sopivasti, kun veimme pyykkejä pyykkitupaan, mutta vauhtia ei siinä saanut riittävästi, joten treenaamisesta ei voinut varsinaisesti puhua. Käytäväkin oli tähän touhuun liian kapea.

Vappupäivänä ennen lähtöäni saattelemaan äitiäni, ehdin vielä puistoon viisivuotiaan kanssa, ja päätimme ottaa pyörän mukaan. Et voilà! Sinne se tyttö meni. Ihan ilman tukea. Pyöräily lähti heti sujumaan kuin vettä vain!

Puistossa oli yksi ainoa penkki, jolla istui yksi ainoa mies. Pyörä ohjautui penkkiä ja miestä kohti kuin magneetti. Olimme unohtaneet harjoitella jarruttamista, joten viisivuotias jarrutti törmäämällä. Kyllä oli naurussa pitelemistä, kun tämä papparainen aina ihan nosteli jalkojaan, kun viisivuotias kurvasi häntä ja penkkiä melkoisen läheltä. Lopulta löytyi se jarrukin. Vai mitä sanotte jarrutusjäljestä!

Ei sen papparaisen olisi tarvinnut lähteä, löytyhän se jarru!

Viisivuotias on ihana singertäjä tuolla pienellä pyörällä, mutta opettelu on onnistunut varmaankin paremmin juuri tuolla pienellä pyörällä kuin isommalla. Neiti totesi tänään, aina kun olen pyöräillyt musta tuntuu onnelliselta. Ai että! Ja äidin sydän pakahtuu.
 

Äiti! Et oo tosissas, että laitat pottakuvan!

No entäs tämä toinen? Puolitoistavuotias käy potalla ihan itsenäisesti. Tai ilmoittaa kovaan ääneen: POTALLE!, jonne onkin jo matkalla. Apua tarvitaan kuitenkin housujen riisumiseen, mutta jos kotona on pikkarit (tai ei niitäkään), niin potalle osaa mennä ihan tuosta vain. Ai että. Ja äidin sydän pakahtuu! Hihhi!