Wanna be Paavo V

kuva

Oj ej, mikä viikko.

Odotuksia, toiveita, jännitystä,

 pelkoa, pettymyksiä, harmitusta, 

kiitollisuutta.

Monenlaisia asioita ja ajatuksia on tälle viikolle siunaantunut. On ollut työhaastattelua. On laitettu tikkejä selkään - en onnekseni ole sentään ollut veitsitappelussa, vaan luomenpoistossa. Siitäkin on jaksettu stressata ihan kohtuullisesti, ja tullaan stressaamaan patologin lausuntoon saakka - toivottavasti ei enää sen pidemmälle. On ollut edelleen haasteita päiväkodin portilla, joten mitään Lego Friends tsemppilahjoja ei ole jaettu. On koettu onnistumisen tunteita, jotka ovat muuttuneet pettymyksen tunteiksi, kun on kerrottu, miten tiukka taistelu työpaikasta käytiin, mutta sisäinen hakija veti pitemmän korren. Thanks for nothing. 

Huokaus. Olen kärsimätön. Stressaan tuntematonta. Stressaan ihan kaikkea. Yritän luottaa, mutta välillä se tuntuu niin vaikealta. Yritän miettiä, mikä idea, mikä opetus tässä on takana, mutta toivottavasti se pian selviää. Näin nimittäin kaupungilla tänään Samujin housut, jotka jo mielessäni ostin itselleni tsemppilahjaksi, mutta typerä puhelu hr-ihmiseltä pilasi tai ainakin siirsi aikeitani. V***u. Anteeksi vulgääri kielenkäyttö, mutta kyllä taas on lainattava Paavo Väyrystä - kysymyksen tiedätte kirjoittamattakin. ÄÄH! Minä haluan olla Paavo Väyrynen. Ei mitään, vaikka ei tule valituksi mihinkään, eikun uutta matoa koukkuun, ei tunnu missään, Pohjantähti-opistoa pystyyn vaan. Tuntuu vain järjettömältä, että hakijoita samaan tehtävään on 200. Mieti! Miten sellaisen duunin saa kotona viisi vuotta istunut äiti? 

En ole kuitenkaan mikään luuseri, tai saatan olla, mutten ainakaan myönnä sitä, ja päätän lopettaa tämän uikutuksen. Selkääkin nipistelee tiukat tikit, enkä halua vetää puoleeni yhtään ylimääräistä huonoa energiaa, joten Fuck it. Kyllä tää mummo täältä vielä nousee. Perkele.

kuva