Tytöt, pojat ja se tyylitaju

kuva: täältä

Meillä täällä mummolassa piipahti tänään poikaserkut. Viisivuotias ei olisi oikein ehtinyt heitä treffaamaan, koska oli tärkeät leikit menossa naapurin tyttöjen kanssa. Meillä on tyttöjen bileet!, lapsi innoissaan mainosti jo eilen, ja samat bileet ovat jatkuneet siitä lähtien. Hienosti tytöt kuitenkin ottivat (painavasta kehotuksestani) isomman poikaserkun mukaan hippaleikkiin, (joka tosin päättyi, kun poika oli otettu hipaksi). En tiedä mistä syystä, mutta hipaksi otettaessa poika oli kaatunut, ja suuttunut siitä niin, että huusi hakevansa äitinsä, joka kuulemma antaisi turpiin joka tytölle. Ei mennyt ihan alkuperäisajatuksen mukaan. Minä jäin miettimään, että vau, hakee äitinsä, eikä isänsä.

Juttelin illalla viisivuotiaan kanssa, että hän ei sitten kovinkaan paljon serkkupoikien kanssa seurustellut, eikä malttanut edes puolivuotiasta serkkupoikaansa hoitaa, vaikka yleensä pienistä vauvoista tosi paljon tykkää. Siihen sain kuulla, että katos, kun tytöillä on se tyylitaju, ja pojilla ei. Pojat haluaa myös leikkiä jotain poliisia, jota tytöt taas ei, niin oli katos parempi, että me leikittiin enemmän tyttöjen kanssa, kun meillä oli yhteiset jutut. Sain kuulla ajatuksia myös hippaepisodista, etenkin siitä serkkupojan suuttumisesta: Äiti, mä olin siis niin järkyttynyt!

Missä kohtaa tämä tytöt versus pojat -maailma oikein iskee? Onko lapsia, jotka pitävät tyttöjä ja poikia ihan yhtä tasavertaisina ja hyvinä kavereina tuosta neljän-viidenvuoden kantturoista alkaen? Onko meillä vaan kasvatuksessa mennyt jotain pahasti vikaan?