Vähän parisuhteesta

kuva: täältä

Tänään on vuosipäivä. Neljästoista (XIV). Olen ollut mieheni kanssa neljätoista vuotta. Noita vuosia voisin kuvailla seuraavasti: onnea, iloa, riemua, hauskuutta, turvallisuutta, hampaidenkiristelyä, raivoa, ärsyyntymistä. Laaja on skaala. Ei voi syyttää ainakaan tunteettomuudesta. Enkä todellakaan tässä anna mitään parisuhdeneuvoja, enkä kenenkään omia valintoja tuomitse, kerron vain omia kokemuksiani.

Olemme usein pohtineet - ihan ystäväporukalla -  että laissa pitäisi olla säädettynä sellainen pykälä, jossa määrätään, ettei pienten lasten vanhemmat saisi erota ennen kuin perheen pienin on täyttänyt vähintäänkin kolme vuotta. Mielellään ei sittenkään, mutta tilanteen mukaan, ei ainakaan aiemmin. On nimittäin ihan omaa empiiristä kokemusta, että tarvitaan vain yksi asia, mikä tekee kenestä tahansa sietämättömän. Tämä asia, joka ei ole mitenkään harvinainen vieras kenenkään, etenkään lapsiperheen kodissa, tekee elämästä - kaikkien elämästä - pahimmillaan yhtä helvettiä. Tiedätkin mistä on kysymys. No väsymyksestä. Elementary, my dear Watson.

Väsymys vaikuttaa siihen, millainen on toista ihmistä kohtaan, toki tässä myös luonne vaikuttaa, mutta mukavastakin ihmisestä saa totaalikusipään, jos ei ole nukkunut muutamaan yöhön, saati viikkoihin tai kuukausiin - ja näin pyörä pyörähtää, uppistakeijaa, sitä kommunikoidaankin keskisormilla.

Tarina kertoo, miten kuopuksemme ensimmäinen vuosi oli niin vähäuninen meille kaikille, että koin ajoittain parhaaksi, ettei perheemme aikuisten välillä puhuta yhtään mitään, kun kaikki mitä suusta pääsi, oli kovin ikävää. Onneksi parisuhteen molemmat osapuolet jollain tasolla ymmärsivät, mistä toisen totaalinen vittumaisuus johtaa juurensa, mutta ei sitä siinä tilanteessa juurikaan jaksanut mieleensä palauttaa, kun ei jaksanut mitään muutakaan.

Toiset sanoo, että on olemassa se jokin juttu, mikä sitä parisuhdetta kannattelee kriisienkin hetkellä. No se jokin juttu oli ainakin meillä ihan yksinkertaisesti se hiljainen päätös, että tästä ei lähdetä, vaikka vituttaisi niin, että pää irtoaa. Antaa irrota. Sitä paitsi, vaikka ajoittain (varmasti ihan molemmista) tuntuikin siltä, että nyt riitti tuon munapään kattominen, niin ei jaksanut alkaa mitään käytännön asioita oikeasti järjestelemään, enkä tiedä, olisiko tiukan paikan tullen sitten kuitenkaan kyennyt, saati halunnut, ottamaan mitään ritoloita. Tässä tapauksessa nukutaan yön tai aika monen yön yli auttoi ratkaisemaan asiat parhain päin. Hyvin nukutun yön jälkeen on muutenkin usein kuin uusi ihminen. Tai ylipäätään kuin ihminen.

Sanotaan, että elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä. Tietyin väliajoin elämää aina vähän ravistellaan. Tämä on toteutunut ainakin tässä parisuhteessa. Päät oli irrota seitsemänkin vuotta sitten, eikä silloin ollut vielä lapsia. Muistan silloin ajatelleeni, miten helppoa olisi erota. Visualisoin tuolloin, että uuteen kotiini hankin kyllä ihan ensimmäisenä taulutelevision. Mikä selviytymisstrategia! Sen ajan eroaikeista huolimatta, ei kuitenkaan erottu. Se, mikä vaati todellista duunia tuolloin, ja vaatii edelleen, on yhdessäpysyminen. Älkää ymmärtäkö väärin, ei tässä mitään kivirekeä perässä vedetä (ei-pä.) Hihhi. Ei siis vedetä.

Itse olen opetellut, ja opettelen edelleen vastuunottamista tilanteesta. Mies varmaan tikahtuisi nauruun tämän kuullessaan. Kuulostaa hienolta, mutta on oikeasti aika vaikeaa. On niin helppo kiehahtaa, ja ajatella, että argh! mikä tonttu! Useinhan juuri näin onkin, mutta ihan aina ei ole. Tämä on ollut melko vaikea hyväksyä. Itse olen opetellut hengittämään ennen kun alan kiehua. Suosittelen kokeilemaan. Yhden sisään- ja uloshengityksen aikana pulssi tasaantuu jo aika paljon - ellei kyseessä ole joku megalomaaninen Mini Rodini -moka pesukoneessa. Meille ei näitä käy, koska minä vastaan pesukoneen toiminnasta. Ihan omasta tahdostani.

Kuten olen pariin kertaan maininnut täällä, olen lueskellut viime aikoina kaikenlaisia hyviä ajatuksia (lue: elämänhallintaoppaita - äläkä pyörittele silmiäsi. Ne on hyviä.). Jo jokin aikaa sitten käsittelysssäni oli Anthony De Mellon Uudistuminen, ja perin amerikkalaistyylisen alun jälkeen, valtava salaisuus paljastui. Tätä samaa kaavaa olenkin sittemmin pyrkinyt noudattamaan niin parisuhteessa kuin ihan muutenkin elämässä. 

Lyhyesti salaisuus on tässä: älä välitä. De Mello toteaa paljon muutakin viisasta, mutta sen mistä minä ammennan, on yksinkertainen: älä välitä. Kun mietit tätä, mitä tämä oikeasti tarkoittaa, pääset sen avulla pitkälle, trust me. 

Picture this: Lapsi kaataa maitolasin pöydälle ennen kuin olet saanut itse aamukahvia. Vanha minä olisi karjaissut, ja lapsi olisi alkanut itkemään. Nykyinen minä: Hengitys sisään ja ulos. Oho, se maito sitten kaatu. "Niin kaatu. Ei haittaa!", sanoo lapsi iloisena. Ei haittaa niin, sanon minä ja pyyhin maitoa myös lattialta, jonne se on ehtinyt liristä pöydän raosta. Eikä verenpainekaan noussut montaa pykälää. Me so love this! 

Toinen esimerkki aivan hetki sitten käydystä keskustelusta: "Sä et koskaan vie heti vaippaa roskikseen, vaan se voi maata tuossa vessan lattialla vaikka koko päivän." Entinen minä: Niin just. No kuule, kukahan sen siitä sitten lopulta vie sinne roskikseen, jos en minä, onko silloin väliä vienkö sen heti vai kahden viikon kuluttua? Entäs nuo sinun vaattees? Ne voi vaikka roihahtaa liekkeihin, eikä eväkään värähdä, että ne raivaisit pois tuosta keittiön tuolin karmilta. Se ei ole mikään vaateteline! Kuuletko hä?? Tämä jatkuisi yhä aina vaan minun lisätessä lisää tekijöitä länkytyskeittoon. Nykyinen minä: Hengitys sisään ja ulos. Kannan vastuuni ja ihan hissuksiin kannan sen vaipan roskikseen, enkä edes pamauta roskiksen ovea kiinni. En yleensä vaivaudu sanomaan näihin mitään, koska parempi vaan tehdä, ja pitää suunsa kiinni, etenkin, jos se just minulta pääsi jäämään se vaippa siihen lattialle.

Sen minä vielä sanon, että äläkä stressaa siitä, että teillä on liian vähän yhteistä aikaa, ja kaikki toitottaa, että teidän pitää kyllä päästä ulos ihan kahdestaan. Eikä pidä, jos se on vaikea järjestää, tai jos ette vaikka edes halua. Siihen ei kuole, ei edes se suhde. Sen sijaan, pidä huoli, että sinulla (ja sillä toisella) on sitä omaa aikaa. Se on elintärkeää. Sekin riittää muutaman vuoden, kun käyt itse parhaan kaverisi kanssa tyhjentämässä pari lasia ja/tai lautasta jossain ravintolassa. Niin sitä taas on piristynyt, ja jaksaa kotonakin ihan eri tavalla. Eikö näin ole?

Nyt seuraa se pakollinen filosofisanalyyttispoeettinen osuus. Parisuhde on varsin mutkikas polku, siinä on myös pitkää suoraa (tasaista, tylsää, ihan hyvää - sitä seesteistä juttua), välillä sitä ollaan viimeisen päälle ojassa. Huokaus. Se oli ihan tyytyväinen huokaus. Minä kiitän tästä kyydistä, ja toivon saavani pysyä mukana vielä monta monituista vuotta - ja vuosikymmentä. Kippis darling!
 

*) Sis. mainoslinkki